olen nukkunut,
nukkunut,
välillä lukenut,
sitten taas nukkunut.
monta tuntia.
edy poppyn anatomia. monotomia oli hyvä,
voin suositella!
unta voin myös suositella,
mutta en tässä määrin.
aika on valunut hukkaan,
kun olen vaipunut yhä uudelleen ja uudelleen uneen.
inhottaa,
kuinka äiti pari viikkoa sitten kritisoi minun päiväosastolla käyntiä,
nyt lääkitystä.
sen mielestä en tarvitse niitä mitään,
että niistä on muka haittaa.
vastasin lääkkeiden hinnoista sille kiltisti,
ja sitten en muka sen jälkeen enää tarvitse niitä.
teki mieli huutaa sille,
eihän se ole maksanut niistä euroakaan.
(ja teki myös mieli syödä kaikki lääkkeet,
sittenhän niitä ei enää olisi!)
en ymmärrä ihmistä,
joka on kokenut saman sairauden.
en ymmärrä noita sen kommentteja,
en vain pysty siihen.
miten se voi olla noin kylmä..
pystyisinpa itkemään.
mutta koska en pysty,
reagoin syömällä.
hyi stana.
nyt koti on tyhjä,
voin käydä kurkistamassa,
mitä kaapeista löytyy.
en hallitse tätä.
teen sen,
vaikka jälkeenpäin kaduttaa.
ja vannon sen viimeiseksi kerraksi.
aina sama kaava,
joka toistuu.
enkä minä opi mitään.
pääsen juttelemaan vasta perjantaina,
siihen on ikuisuus.
en kestä olla!
enkä minä mene päivystykseen,
eihän minulla nyt niin hätä voi olla..
ei minulla olisi siellä edes sanoja,
kyllä minä pärjään.
(uskoisinpa edes itse tähän!)
unenpöpperössä minä laitoin viestiä pojalle.
kummallakaan ei ole huomenna ohjelmaa,
joten poika saa yhden minulla olevan koulukirjansa takaisin.
se on viimeinen meidän näkeminen.
vihaan jäähyväisiä.
ei minulla ole enää sanottavaa sille.
pojasta ei ole kuulunut viikkoon mitään,
joten ei sekään kaipaa minua.
kukapa kaipaisi,
minut on unohdettu.
sanat tuntuvat taas takkuisilta,
en pysty jatkamaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
äiti on niin läheinen ihminen, että hänen voi olla vaikea suhtautua siihen että oma lapsi voi huonosti ja tarvitsee lääkkeitä. ei osaa näyttää tunteitaan tai huoltaan; tai näyttää sen ainakin juuri väärällä tavalla.
minun äitini tapana oli suhtautua anoreksiaani laihduttaen yhtä laihaksi kuin minä ja sitten voivotella sitä MINULLE kuinka laiha hän on ja pitäisi kyllä lihota... että hän on käynyt lääkärissä ja on painotarkkailussa.
kieltäydyin kuuntelemasta. oli omienkin ongelmien kanssa painiskelemista.
onhan se kuitenkin aikamoinen isku, jos joku läheinen ei voikaan hyvin. .. ei tiedä miten suhtautua. sisimmissään tarkoittaa kyllä pelkkää hyvää, mutta kenties pelko ja huoli pistävät toimimaan ihan eri tavoin kuin pitäisi.
ehkä sinun pitäisi sanoa hänelle, että kaipaisit miel. enemmän tukea kuin kritisointia... ei se ainakaan auta tilannetta yhtään. päinvastoin.
minä palaan pelkäämään henkeni kaupalla. ja pidättelemään ahdistusta ja itkua, jotka huutavat jo tuloaan. mihin tämä kaikki on menossa? kun en enää itsekään tiedä...
<3
Lähetä kommentti