pyydän; älkää tehkö muistoistani vankilaa

katsoin telkkarista illalla skinsin ja raitoja rakkaudessa,
niiden jälkeen luin kirjaa.
koko ajan oli tavallinen jatkuva ahdistus päällä.
hetkeksi pystyin keskittymään maailman vahvimpaan tyttöön.
(minulla on se vieläkin kesken,
puolessavälissä vasta!)
sitten laskin kirjan käsistäni pois.
kasvoni kastuivat kyynelistä koko ajan,
pyyhin ne,
jo ennestään kosteaan,
tyynyliinaan.

paniikki tuli.
toivoin,
että se kestäisi ja kestäisi,
ja veisi minut pois.
kokonaan,
lopullisesti.
vaikka eihän niin voi pelkästään paniikkikohtauksen vuoksi käydä.
silti toivoin.
oli vain pahoja ajatuksia,
ei niitä pakoon pääse.

luin puhelimen reilut sata tekstiviestiä lävitse,
itkin vaan enemmän.
ja kädet tärisi.

laitoin viestiä ystävälle,
sain vastauksen.
itkin lisää.

kuuntelen dingoa.
samoja lauluja,
joita kuuntelin,
kun sain pojalta sen viimeisen viestin.
viimeisen yhteydenoton.

olen liian hankala.

ei sanaakaan sen jälkeen,
pian kahteen viikkoon.
poistin hänet messengeristä.
varmasti samoin on poikakin tehnyt,
pyyhkinyt minut elämästään kokonaan pois.
en osannut tehdä mitään hyvää.

itken taas.

olisipa lisää tupakkaa,
mutta en löydä mistään.

kaikki jättävät minut.
ja luultavasti yhtä kivuttomasti,
kuin poikakin teki.

olen liian hankala kaikille.
liian hankala elämään.
liikaa ja liian vähän kaikkea.

kirjoitan ruutuun:
anteeksi.
ja itken vielä lisää.
kyyneleet tippuvat lihaville,
paljaille ja paleleville jaloilleni.

suljen koneen,
viimeinenkin turva minulta katoaa.

en jaksa pysyä kasassa.