koti on taas yksin minun hetken aikaa.
huomenna ystävä haluaa baariin,
siellä on ihana hiekka keskellä tanssilattiaa.
siellä me ollaan ennenkin tanssittu ja pompittu.
minä myönnyin,
lähden seuraksi huomenna sinne tuntemaan huonommuutta niiden kauniiden tyttöjen keskellä.
mutta.
minulta tuskin jää rahaa ruokaan sen jälkeen,
salaa olen tyytyväinen.
sitten en ainakaan syö.
jotain kuivaruokia taidan kaappiin ensin ostaa,
loput voi tuhlata.
tyhmää,
tyhmää.
loppuillasta (tai -yöstä) on vain aina hirveä morkkis,
tekee mieli vain kuolla oman tyhmyyteni vuoksi.
ennen eilistä keikkaa ystävä halusi ottaa kuvia.
romahdan,
kun tajuan lihonneeni niin,
että sen huomaa kasvoistanikin.
minä
en
enää
syö
ikinä.
pystyisinpä myös pitämään tuon lupauksen.
matkasin auton kyydissä psykologille rakas koira sylissä.
olin niin onnellinen siitä pienestä olennosta.
psykologi olikin tosi nuori nainen,
ei montaa vuotta minua vanhempi.
tuntui oudolta puhua sille,
jännitin superpaljon!
sanoin pärjääväni ensi viikon ilman käyntiä,
en tahtonut uutta aikaa hänelle.
psykologi oli aika huolissaan.
ensimmäinen ihminen,
joka huomasi valtavan ahdistukseni lävitseni.
ja minä peräännyn.
peräännyin,
koska se vain lisäsi ahdistustani ja sai mahani taas kipeäksi.
osaisinpa olla joskus jännittämättä tilanteita.
psykiatrsien omahoitajani mukaan se vähenee vain tilanteet kohtaamalla.
olisikin oikeassa,
mutta ei taida olla.
kohtaan usein jännittäviä tilanteita,
mutta joka kerralla ne ovat yhtä jännittäviä.
jos ei jännitä,
ahdistaa.
en taida päästä molemmista eroon ikinä.
enkä tästä lamaannuttavasta masennuksesta.
tänään tunnen yksinäisyyttä,
merkityksettömyyttä,
alakuloa,
väsymystä,
huolta liiasta syömisestä.
tämä päivä on täynnä negatiivisuutta.
painun takaisin nukkumaan.
unilääkettä toisensa perään.
pian niitä on jäljellä tasan nolla,
eikä ole varaa ostaa uusia.
pieni maailmani kaatuu,
ellei se jo nyt ole tarpeeksi nurin.
minä en alennu pyytämään vanhemmilta euroakaan.
en välitä siitä,
pärjäänkö 24. päivään asti vai en.
tahdon nostaa koiran syliin ja rutistaa.
3 kommenttia:
se on kummallista että sitä lihavemmaksi tulee mitä vähemmän syö. sitä vain paisuu ja paisuu peilin edessä ja tuntuu että vaatteet repeävät päältä. eihän se ole loogista? (onko tässä enää mikään?) ei mihinkään voi enää uskoa.
olen kateellinen pmmp:n keikasta. siellä olisin halunnut olla. laulaa mukana. hyppiä. huutaa. tanssia. ne on niin mahtavia tyttöjä <3 syksyllä sitten.
kävin eilen hakemassa apteekista lisää unilääkkeitä ja nukahduslääkkeitä. en saanut. kuulemma olen syönyt liian nopeasti. (no, yksi joskus aamulla kun on herännyt, koska ei halua herätä ja yksi joskus päivällä, kun ei vieläkään halua herätä ja ja ja) onneksi kaapin pohjalla oli jotain, jotta selviän jotenkin siihen asti kunnes saan hakea lääkkeeni apteekista. (yrittäkää stana itse nukkua vähemmillä lääkkeillä!)
öitä pöitä <3
[lisäsin sinut oman blogini linkki/seurantalistalle. toivottavasti ei haittaa.]
db: ei haittaa, päinvastoin. häkellyttävää. kiitos kovasti. saisinko käydä kurkkaamassa blogiasi?
Lähetä kommentti