mahaa turvottaa,
enää en laita mitään tänään suuhuni.
mietin,
kehtaisinko pyytää vanhemmilta lainaksi vähän rahaa.
siltä varalta,
että he tulevat pian kotiin.
silloin he valittaisivat jääkaapin tyhjyydestä,
vaikka minulle kaikki siellä riittää.
siellä on aina liikaakin.
mutta ne unilääkkeet puuttuvat lääkevarastostani.
ne pienet napit,
jotka saavat mut uneen,
kun en itse siihen kykene.
eilen erehdyin tekemään lettuja,
maito täytyi käyttää johonkin..
niitä ahmin vielä aamullakin.
mikäköhän siinä on,
että vaikka tietää huonon olon tulevan,
sitä silti syö ja syö?
tänään tykkään hirveästi tuosta ilmasta,
kun melkein sataa,
mutta ilma tuoksuu todella raikkaalta näin sateen jälkeen.
eilen piirsin pitkästä aikaa.
muistan taas,
miksi en sitä tee useammin:
en minä osaa!
en minä osaa mitään,
vaikka tykkään niistä asioista.
en pääse liiasta itsekriittisyydestä eroon.
tai ei se ehkä ole liiallista.
ensi viikolla pääsen kuvataideryhmään osastolla.
minua pelottaa kertoa niistä omista töistä,
onkohan pakko.
entä,
jos ei vain sanoja ole?
odotan päiväosastoa hirveästi näin sulun jälkeen.
enää ei tarvitse olla yksin ajatusten kanssa,
ei tarvitse miettiä päivien kulkua.
aina joku hoitajista kysyy,
mitä kuuluu ja todellakin tarkoittaa sitä.
siellä huomaa,
ettei ole ihan yksin.
äsken vannoin,
että en laita enää mitään suuhuni tänään.
siitä on ehkä viisitoista minuuttia,
ja minun tekee mieli mennä avaamaan pakastin.
siellä on hyvää jäätelöä.
ja lisää paisumista.
kohta en mahdu ovista,
sitten en enää ikkunoistakaan.
sitten kuuluu vain poks,
kun kehoni räjähtää.
minulla ei ole itsekuria.
en tiedä,
mitä se on.
jotain syötävää?
minä annan itselleni TAAS periksi ja syön jäätelöä.
kaikki on jo valmiiksi niin pilalla,
ei minusta kukaan pitäisi laihempanakaan.
pahinta on,
kun en kelpaa itselleni tällaisena.
jos nyt kelpaan ikinä.
osaisinpa kirjoittaa,
mutta en ole aikoihin saanut mistään otetta.
en ajatuksistani,
en mistään..
äiti soitti äsken,
kesken tämän kirjoituksen.
eihän minulla ollut kanttia pyytää rahaa lainaksi.
äiti oli huolissaan,
kun en ole käynyt missään.
"ootko tehny ruokaa?",
minulta kysyttiin.
ja vastasin myöntävästi,
jotta en aiheuta enempää huolta.
menen katsomaan serranon perhettä,
jos siten katoaisin hetkeksi omasta elämästäni.
katoaisinpa.
2 kommenttia:
Löysin sattumalta blogilistan kautta. Kommentoin harvoin, mitään, mutta tekstisi surullinen rytmi oli niin kaunista että halusin sanoa sen. Voimia sinne jonnekin, pistä maailmalle kampoihin.
mikäköhän siinä on,
että vaikka tietää huonon olon tulevan,
sitä silti syö ja syö?
>>
sanopas muuta. tota oon miettinyt itsekin. pitäisi lopettaa mutta kun ei osaa, ei oo tarpeeks voimaa ja tahtoa.
Mutta tyttö älä lopeta syömistä!
Tiedän että tuntuu että se olis helpoin vaihtoehto :/ yritä puhuu osastolla tosta ahmimisesta(jos se on sitä?) ku mitä nopeimmin siitä puhuu niin sitä helpompi siihen on puuttua..
Syömättömyys nimittäin vie nopeammin helvettiin kuin ylensyöminen vaikka sekin vie mutta kuitenkin, ymmärrät varmaa mitä tarkoitan..:( Oot niin kiva ja ihana tyttö, älä tee itselles pahaa<3
Mulla on jo n.40kg ylipainoa ja tää ei oo mitää herkkua, yritä hillitä itseäs ahmimisen kans.. :/ en haluu et joudut samaan tilanteesee ku minä! :(
tekstaile vaikka mulle jos tekee mieli hyvää tmv.
T. Johanna :)
ps. ja luen kyllä tätä! aivan ihana blogi, oon tainnu kertoakin sen mutta kerron nyt uudestaan.. :D älä jätä kirjottamista koskaan :)
Lähetä kommentti