yö kaikki ääriviivat vääristää

oli uneton yö,
vain täynnä ajatuksia.
pyörin,
pyörin.
luin.
väsyin,
pyörin lisää.
toivotonta.
oli voimaton aamu.
minä kömmin viimeisillä voimilla suihkuun,
olo oli hirveä.
päässä jyskytti.
kuusi pitkää tuntia minä yritin nukahtaa,
mutta päänsärky piti minut makuuasennossa.
olisi tehnyt mieli hiipiä katsomaan,
kun aurinko nousee.
tupakantuoksua sormissa.
rakastan sitä tunnelmaa,
kun on ihan hiljaista,
vain linnut laulavat.
on vain minä,
ehkä kostea nurmikko.
ne tuoksut.

mutta ei,
oli vain minä ja unettomuus.
unettomuus vei voiton.

tänä iltana nauran sille,
sillä minä voitan sen!
minulla on lääkkeitä karkottamaan se.

poika haki autollaan minut meidän kotikadultamme.
en tiennyt,
hymyilläkö vai mitä.
hyppäsin turvalliseen kyytiin,
kuuntelin tavallisesta elämästä tarinoita,
samoja tuttuja lauluja nostalgiselta kasetilta.
aluksi tuntui hyvältä,
että tahdoin olla juuri siinä.
pojalla ahdistus painoi minua,
tulin levottomaksi.
tahdoin hävittää ahdistuksen,
laittaa sen piiloon edes siksi hetkeksi.
olin taas häviäjä.
käsien ja jalkojen tärinää.
en voinut olla paikallani,
jotta poika ei huomaisi.
kerroin siitä.
ei sitä muka huomannut.
minullehan ei valehdella.
minä olen sairas,
minun kanssa on varmasti hävettävää olla.
poika ei voi sille mitään,
mitä sen sydän sanoo.
se laulaa minulle.
minä en voinut olla kylmä.
vastasin suudelmiin,
tanssin ja halasin,
kun poika teki aloitteen.
yritin olla sellainen tyttö,
jota poika odotti.
pian murennan kaiken.
sitten on vain palasia,
jotka eivät löydä toisiaan.

poika vei minut poliklinikalle.
huulet huulia vasten,
heiheit.
pam.
sitten jännitys,
kello lähestyi puolta.
minä istuin omahoitajaa vastapäätä,
kerroin väsymyksestäni,
unettomuudesta.
siitä,
että en usko parantumiseeni edes osastojaksoni jälkeen.
(hoitaja yllättyi,
hän uskoo minuun.)
liikaa jäi asioita kertomatta,
pääni löi tyhjyyteen.
tunsin vain minua valtaavan surupeitteen,
joka on saanut minusta liian suuren otteen.
pohjaton suru.
kun laitoin oven kiinni,
olisin tahtonut sortua siihen paikkaan.
en kestänyt kuulla sanoja.
sanoja.
en minä niin ajattele,
turha tälle päälle on niin sanoa.
ei tämä usko.

olin kiukkuinen,
kävelin lähimmän s-marketin ovista sisään,
ostin ruokaa ja keksejä.
ennen kotiintuloa kaikki olivat kadonneet,
mitään ei enää ole.
jäi paha olo.

minä osaan olla vain hankala ihminen.
sellainen,
joka karkottaa kaikki luotaan,
vaikka silloin kukaan ei saisi lähteä kauemmas.
sanon toista,
mutta tahtoisin asioiden olevan toisin.

maailman vahvin tyttö -kirja tippuu lähipäivinä postilaatikkoomme.
odotan sitä.
muuta en tahdokaan kuin käpertyä sänkyyn lukemaan niin pitkäksi ajaksi,
kunnes nukahdan.
sitten herään,
jotta voin lukea lisää nukahtaakseni.

missä elämänilo?
huhuu.
ei ole ollut läsnä aikoihin.

omahoitajani kysyi,
lähtisinkö ulkomaanmatkalle,
jos joku pyytäisi,
olisinko innoissani.
minä en hyppisi riemusta,
hyppisin kyyneleet poskillani.
jos vain osaisin kyynelehtiä.
(miten kaipaankaan sitä,
kun ne vain virtaavat,
väsyttävät uneen.)
minä en lähtisi.
ei kiinnosta lähteä ovesta ulos mihinkään.

jos hoitaja puhui totta parantumisestani,
pelkään ihan helvetisti sitä.
MINÄ EN OLE PAREMMASSA KUNNOSSA,
olisi tehnyt mieli huutaa siellä.
tai edes kuiskata.
mutta en sanonut sitä,
kerroin vain,
kuinka olen epäuskoinen parantumisen suhteen.
(ja kaiken muunkin)

olisipa minulla joku,
jolle voisin puhua täällä jännittämättä,
miettimättä puheitani,
vain puhua,
miltä tuntuu.
ilman,
että pelkään menettäväni kaikki sen jälkeen.
taidan toivoa melkein kuuta taivaalta.
siksi en jaksa uskoa enää parempaan elämään.
kaikki on jo nähty.
kaikki,
mikä minun annettiin nähdä.
tältä tuntuu nyt.

pian lääke vaivuttaa minut uneen.
en silti jaksa odottaa parempaa huomista,
masentaa erittäin kovasti.
myh.