yhtä toivon enemmän kuin muuta

enää ei tule kyyneliä,
en osaa itkeä.
tyhjyys.
eilinen purkaus ei puhdistanut minua.

kidutan itseäni meidän laululla,
joka soi tapaamisiltanamme.

ironista ehkä;
meidän juttu päättyi siellä,
missä se alkoikin.
päivälleen viisi kuukautta.
onkohan näin vain tarkoitettu..

en ole uskaltanut pysähtyä tänään.
nukuin yli puoleenpäivään,
lähdin ystävän kanssa kauppakeskukseen.
sovitin monia hameita ja shortseja,
mikään ei sopinut.
katastrofi;
liian paksut jalat,
liian iso takapuoli,
liikaa kaikkea.
vielä minä mahdun niihin,
vielä jonain päivänä.

sitä mitä koitin sussa koskettaa,
tajusin sitä ei oo olemassakaan
aika ei kuole tappamallakaan
mene vaan

mene vaan

en osaa päästää irti,
antaa mennä.
ajatuksissani on vain meidän yhteiset muistot.

uusia muistoja ei enää synny.

kiivettiin helsingin korkeimmalle mäelle.
minua pyörrytti,
en ollut syönyt ollenkaan.
poika piti lujaa kädestäni kiinni,
ei päästänyt irti.
tuuli vei hiukseni pojan suuhun,
naurettiin.
pus.
pus.

se,
kun käveltiin hiekkarannalla käsi kädessä,
nähtiin kun aurinko laski.

tänään mä en oo sinun tyttö
tänään en tiedä, missä oot

kaipaan syliä.
kaipaan sitä olemista,
kasarilauluja,
autoajeluja,
kaikkea.

mä haluan olla sun kanssa, mutta haluaisin ihan oikean suhteen.
en vaan tiedä,
onnistuuko noi molemmat.
sattuu,
sattuu helvetisti.
kun toiselta on mennyt toivo.
ei minullakaan sitä enää ole.

takerrun muistoihin.

jokainen hetki on vaikea,
jokaisena minuuttina minun sydän hakkaa liikaa.

olisi pitänyt ostaa ne kengät.
ajattelin,
etten ansaitse edes niitä.
en minä kelpaavammaksi muutu,
en kauniimmaksi,
pidemmäksi vain.
osaisinkohan kävellä niillä..
sama se pistää viimeisetkin rahat menemään.
kengät on parempi kohde kuin ruoka,
johon muuten taas sorruin,
kun täytyi tehdä siskolle ruokaa.
kaupasta ostin litran nougatsuklaa -jäätelöäkin,
se houkuttaa nyt.
minä olen heikko,
sorrun.
sorrun aina.
paha minä.
minun täytyisi olla itseäni kohtaan ankarampi.
mieluummin valitsen jäätelön iltapalaksi kuin terveellisen puuron.
ja näinkö kuvittelen laihtuvani?
sentään poljin,
sateesta huolimatta,
kauppoihin raivolla.
hame liimautui vartalooni kiinni.
mutta minä poljin.

kaiken voi siirtää huomiseen,
voisipa ajatuksia ja tunteitakin.
tai mieluiten unohtaa kokonaan.

kaipaan koiraani.
ulkona tuli monta suloista vastaan,
olisi tehnyt mieli rynnätä paijailemaan ja halaamaan niistä jokaista.
eniten kaipaan syliä.
syliä,
jota en tule saamaan.

mietin usein,
olikohan kaikki jo tässä.
että kaikki tuleva on vain tätä harmautta.

kaipaan.
kaipaan.
kaipaan.

olen sekaisin yksinäisyydestä.
otin aamuyöstä kaksi unilääkettä,
vaikka yhden vain saisi syödä kerralla.
en tiennyt,
olinko niiden jälkeen unessa vai hereillä.
se oli pelottavaa.
minähän en välittänyt,
kun paita ja tyyny olivat kyynelistä märkä,
kun millään ei ollut väliä.

kaikki eilinen tuntuu epätodelliselta,
kaikki se.
pahaa unta,
untahan se vain.
unta.

mutta minähän en tarraudu,
annan mennä.
en pyydä jäämään.

menkää saman tien kaikki pois,
niinhän kaikki tekevät.
sama se kerralla menettää,
sitten ei enää ole mitään menetettävää.
sitten voin menettää itseni,
eikä kukaan huomaa.

ei kukaan.