kesätakkiani kiinni napittaessa huomaan lihoneeni.
lihomista,
joka ei ole vain mielessäni.
se on todellista,
näkyvää.
metsäpolkuja kävellessäni unohdin koko asian pieneksi hetkeksi.
mietin,
kuinka rakas koirani on.
toinen nuuhki uteliaana ympäristöä,
minä olisin tahtonut painaa pääni sen turkkia vasten.
on yksi olento,
joka on aina iloinen tullessani kotiin.
minulla on hillitön menettämisenpelko kaikkien asioideni kanssa.
elän päivän kerrallaan,
edes ensi viikkoon en uskalla katsoa.
ulkona olin täynnä rakkautta tuota otusta kohtaan.
eilisestä jäi lasinsiru jalkaani,
au au.
oli ihan kivaa.
ihan kiva vaan ei tunnu koskaan riittävän.
en minä osaa enää pitää hauskaa.
tuntuu kuin en osaisi iloita mistään,
että mikään ei tosiaan tuota mielihyvää oikeasti.
ja omahoitajani on sitä mieltä,
että minä olen parantumassa.
minä en.
en ole ollut yhtä syvällä ajatuksissani ikinä ennen.
kuluva vuosi on ollut rankka,
tuskin aika parantaa.
pohja.
pohja.
siihen minä vain uskon,
sitä on elämäni.
minun on niin paha olla,
tauotta.
olisipa pakenemiseen keinoja.
olisipa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Tietysti saat ja kiitos!
Olen käynyt aina välillä lukemassa sinun blogia, jaksamisia paljon sulle.
Maailma ei saa kaatua siihen, että takki ei ole yhtä löysä kuin ennen. Minulla se kaatuu. Minä hylkäsin takit ja kaupan, josta saa uusia. En uskalla enää pukeutua kuin löysiin vaatteisiin, joiden läpi minua ei näy. Toivon, ettei sinun tarvitse ajautua samaan.
Kiitos osoitteesta.<3
minä uskon, että aika parantaa.
tai lievittää.
ei tietenkään pelkkä aika.
ei sitä odottamalla mikään katoa.
ei vain sulkemalla silmät kaikelta.
täytyy olla uskoa ja toivoa.
läheisiä.
tukiverkosto.
lepoa.
pieniä onnistumisenkokemuksia.
keinoja purkaa ahdistusta.
ja aikaa.
aikaa-aikaa-aikaa-aikaa-aikaa!
joskus tuntuu,
että aika vain tappaa!
kun eläminen muuttuu vain säälittäväksi selviytymiseksi päivästä toiseen.
aika virtaa lävitse,
minuutista, tunnista, kuukaudesta toiseen.
se turruttaa.
jos kipu ja paha olo ei mene pois.
silti aika näyttää meille elämän.
huomiseen, ylihuomiseen...
aina tulee uusi päivä
ja ilta
ja yö.
ja sinä selviät.
huomenta.
joskus sitten kun aikaa on mennyt "tarpeeksi",
ehkä sitten kuin sitä vähiten odottaa,
tuntuu paremmalle.
jaksaisitpa vain luottaa siihen.
siihen,
ettei tarvitse pohjalle asti tippua.
siellä on niin kylmää ja pimeää
ja vielä vaikeampi nousta ylös.
haluaisin vain heittää sinulle köyden (ei siksi että voisit hirttäytyä siihen ennen pohjaa)
vaan että voisit tarttua siihen kiinni
ja minä voisin vetää sinut takaisin pinnalle.
ennen pohjaa.
ja sitten voitaisiin maata nurmikolla,
syödä heinänkorsia
ja vain hengittää.
kauniita unia <3
Kiitos kehuista:) Olisi kiva nähdä myös sinun töitäsi.
ja aika unhoittaa se on totta. Sitä jotenkin vain pääsee kapuamaan ylös. Ei sitä edes itse huomaa ja ehkä ei myös halua tunnustaa. Sitä mieluummin nukkuisi vain. Mutta yllättäen yölliset valvomiset vähenevät ja oppii nukkumaan silloin kuin pitäisi ja vavomaan silloin kun muutkin valvovat.
älä sano ettet ansaitsisi.
ei ystäviä tarvitse koskaan ansaita.
"kauan sitten hän leikkasi lehdistä ruukunkuvia. yhdessä sijaisäidin kanssa he arvaiivat, mitä ruukuissa mahtoi olla, ruukut eivät olleet koskaan tyhjiä. tuntui huimalta tuijottaa niiden suuaukkoja. ne muistuttovat ihmisten suita, pohjattomia kitoja jossa kaikki niihin laitettava keikkui aikansa kuin kuilun partaalla ja putosi sitten. ihmiset oivat ruukkuja: kaikki mitä ihmisiin laitettiin, oli ja pysyi..." (tuija välipakka)
Lähetä kommentti