leikin, että oon elämässä kii

pmmp oli upea,
mahtava,
loistava!
voi että,
ne tytöt osaavat.
heiluttiin eturivissä,
huusin kurkkuni kipeäksi.
olisipa minulla parempi kamera,
nyt onneksi silti sain joitakin onnistuneita kuvia.
osasta tuli kovin rakeisia,
valot tulivat vääristä kohtia.
täytyy teettää oikeiksi valokuviksi osa,
muistoja, muistoja.
(ja pojankin..)

tykkään siitä bändistä,
niistä lauluista ja äänistä ja kaikesta.
aww,
rakkautta.
hehkutusta.

vähän vieläkin hymyilyttää,
kun muistelen keikkaa ja katson noita kuvia.
ja kaipaan sinne takaisin!

varoitus:
nyt tulee pieni kuvapläjäys,
toivottavasti kestätte.

paulalla oli ihana mekko.


mirallakin


tästä kuvasta tykkään paljon


hei hei..




tytöt ovat lavalla kovin eläväisiä,
hankala saada jokin tietty hetki taltioitua.
hiu.

olin elossa siihen asti,
kunnes ystävä vieressä vilkuili kelloa.
fiilis meni heti,
kun minut jätettiin yksin.
yritin siitä huolimatta ottaa kaiken ilon irti bändistä,
kaikki parhaat kappaleet tulivatkin viimeisenä.

kotimatkalle lähdin yksin.
hajotti kaikki,
vaikka keikka oli ihana ihana.
silti olin hajota siihen paikkaan,
kun astuin paikasta ulos.
bussilipustanikin puuttui 20 senttiä,
kaksikymmentä!
kaivelin laukkuni läpi,
ei löytynyt.
sitten yksi ihana tyttö lahjoitti minulle puuttuvat rahat.
huh,
pääsin kotiin.
kymmenen kilometriä kävelyä tai soitto isälle yöllä ei olisi houkuttanut.
mitä luultavammin olisin ollut niin jääräpää ja kävellyt ne kilometrit itkien.

nyt mietin,
mistä puhuisin väliaikaiselle psykologille.
näen ensimmäistä ja ehkä viimeistä tai toisiksiviimeistä kertaa häntä.
kuinka osaan puhua?
jos en puhu,
tunnen olevani siellä turhaan,
hukkaavani jonkun oikeasti sitä tarvitsevan aikaa.
stressaan mahani kipeäksi jo siitäkin,
löydänkö paikalle.

ei tämä kirjoittaminen oikein luonnistu.