sillä on usvainen pää

avaan messengerin,
poika sanoo samantien "päivää".
mietin,
mitä olen tehnyt väärin.
tuo kuulostaa liian viralliselta.
ei se sanoisi niin minut nähdessään,
silloin se olisi jotain muuta.
mutta päivää.
sitten muistan iltaisen tekstiviestin.
en ehtinyt vastata siihen,
minä nukahdin.
ja nukuin kellon ympäri.
pahoittelen siitä.
ei ehditä taaskaan nähdä tänään,
se viimeinen näkeminen..
ehkä.
se on seuraava,
en minä tiedä!
ei se ole vielä,
koska minä en jaksa.
en jaksa poistua kotoa tuohon kirkkaaseen ulkoilmaan.
ehkä huomenna,
sitten poika vie minut omahoitajani luo juttelemaan.

tänään minä käperryn sänkyyn,
otan seurakseni kirjan.
ehkä musiikkia.
musiikkia,
koska poika on käynyt viikonloppuna kuuntelemassa bändejä.
stella!
miten tahtoisinkaan nähdä sen.
monet sanat ovat niin elämästäni,
ne repivät,
ne koskettavat.
tykkään älyttömästi.
minä tunnen,
olen siis olemassa?

toisinaan tunteeni vain ovat yhtä sekasortoa.
en huomaa hyvää,
en tiedä edes sen olemassaolosta.
viime päivinä olen ajatunut miettimään elämääni.
ihmisiä ja koiraa,
joista olen niin kiitollinen.
niin kiitollinen,
että voisin kuolla niiden puolesta.
(voisinpa)

olen yhtä sekasotkua,
oikeasti.
en tiedä itsekään,
mitä haluan ja mitä en.
elän päivän kerrallaan.
muut eivät käsitä,
että en tiedä edes aina huomisesta.
olen kuin ylihuomista ei olisikaan,
en uskalla.

pieni maailmani romahti eilen illalla,
kun äiti kysyi,
miksen minä enää käy tanssitunneilla,
miksen liiky ollenkaan.
EN MINÄ JAKSA,
olisi tehnyt mieli huutaa,
lähteä ovet paukkuen ja itku kurkussa huoneeseeni
kuin teinitytöt.
minä tein harvoin niin,
minä olin helppo.
niin äiti sanoo,
pikkusiskoni on pahempi.
mutta siskoni voittaa minut liikunnallisuudellaan,
siksi äiti uteli minusta.
ei ymmärrä,
että en jaksa.
tunnen olevani loukussa ja niin yksin.
en edes halua sitä liikunnasta tulevaa hyvää mieltä,
en ansaitse sitä.
mieluummin riudun ahdistuksen ja pahan olon rajamailla.
ahdistus on jo niin minua.
jos en tuntisi ahdistusta rinnassani,
jännitystä mahassani,
ihmettelisin.
olisin ihmeissäni.
en tunne enää,
mikä on normaalia.
NORMAALI.
että minä inhoan sitä sanaa!
se on liian epänormaalia,
jota kuulen lähes päivittäin.
olen helvetin epänormaali,
that's it!
tarvitseeko olla vielä enemmän epänormaali?
ajattelen,
ettei minulla ole enää väliä.

olen jo uppoamassa suohon,
kukaan ei pidä kiinni.
ei kukaan.
voin rauhassa vajota,
vajota.
hajota.
ympärillä on ihmisiä,
he katsovat väheksyen.
olen yksin.
haluan päiväsairaalaan.
haluan,
että minulta kysytään vointiani,
haluan ymmärrystä!
ja sitä,
kun voi sanoa mitä kuuluu -kysymykseen muutakin kuin "ihan hyvää",
kuten ilmeisesti tässä maailmassa kuuluu sanoa.
uneni ovat yhtä painajaista.
painajaisesta toiseen.
aina samaa.
silti painan pääni tyynyyn,
koska en jaksa kuunnella käskyjä tai vihjailuja lihavuudestani.
ei ei,
en minä itsekään sanoisi lihavaksi itseäni.
mutta..
olen käyny alipainon rajalla,
tahdon sinne takaisin.
silloin oli parempi.

satuttaa,
kun poika juttelee minulle kuin kaverille.
en käsitä,
enkö tätä juuri halunnut?
että se päästää irti,
jos minä vain pystyn siihen.
ei enää sydämiä,
vain kylmiä sanoja.
ne kaikki ansaitsen,
mutta minuun sattuu vähän.
pojalla ei olekaan enää tunteita,
ei ainakaan näytä niitä.
huomenna annan yhtä kylmästi kirjan takaisin,
sitten en tiedä,
mitä sanoa.
ehkä hymyilen ja pyydän poikaa kertomaan normaalista elämästään.
olen hetken NORMAALI.
kuuntelen.
nauran,
vaikka ei naurattaisi.
hymyilen,
vaikka ei hymyilyttäisi.
teen niin peittääkseni kaiken minusta,
jotta poika ei näkisi todellista minuutta.
itseäni en voi peitellä.
sitä,
jonka kaikki näkevät.
ne ylimääräiset kilot.
liikaa.
uskaltaisinpa kertoa hoitajille,
että minulla on väärä suhtautuminen ruokaan.
haluan takaisin ulkoisesti siihen,
jota olin ennen lääkkeitä.
pelkään kuulostavani naurettavalta,
jos sanoisin nämä asiat ääneen.

olen täynnä pelkoja,
ahdistuksia aiheuttavia asioita,
täynnä huonoja asioita.
vain miinusta,
ei yhtään plussaa.
nolla

en saa ajatuksistani kiinni.

tiks,
lukkoon.