hukkuu ilo

luin kirjan loppuun,
aloitin jo toistakin.

amélie on ehkä maailman paras elokuva,
niin suloinen,
hyväntuulinen.
lisäksi audrey tautou on niin ihana.
(jos et ole nähnyt,
häpeä!
kipinkapin vuokraamaan.)

nyt tajusin,
että minä olin sopivankokoinen pari kuukautta sitten.
tajuan nyt,
kun olen lihonut viisitoista kiloa.
(kyllä, minäkin meinaan pudota tuoliltani!)
syynä lääkkeet,
jotka nostavat ruokahalujani.
ennen lääkkeitä laihduin.
mutta ehkä mielenterveys on laihuuden edellä,
ainakin yritän uskotella itselleni näin..
sitä paitsi,
enhän minä enää liiku ulkona niin paljon kuin ennen.
ei kukaan minua näe,
ei kukaan sellainen,
joka ei minua hyväksy tällaisena.
jos minä itse vain kestäisin itseäni,
niin.
jos.

tekee mieli kirjoittaa,
mutta en minä osaa.
tuntuu tönköiltä nämä lauseet.
ja aina sama valitus,
onneksi tätä ei ole pakko seurata.
tuskin kukaan lukeekaan,
paitsi kaksi kivaa tyttöä
(tiedätte kyllä,
halaus <3)
ehkäpä minä suljen koneen kannen,
ja otan esille kirjepaperia ja kynän.
kirjoitan kirjeen.
kirjeitä on muuten aivan ihana saada.
tietää,
että joku on ajatellut juuri minua kirjoittaessaan.
ja nähnyt vaivan, että on käsin kirjoittanut.
ihmisten käsialatkin ovat niin ihania,
jokainen ihan omanlaisensa.
voi,
saisinpa kirjeitä useammin.

tästä ei sitä näe,
mutta minulla on ihan helvetin paha olo.
yritän vain unohtaa sen kirjoittamalla turhanpäiväisyyksiä.
äsken selailin googlella tyttöjen kuvia,
olin paha ja otin muutamia talteen.
aww.

yritän siirtää murheet syrjään,
paha tapa.
tahtoisin vain unohtaa,
unohtaa,
unohtaa.
yksi muistinmenetys,
kiitos.
tai ei.
huonojen asioiden muistinmenetys,
kiitos.
olisipa se niin helppoa!
että vain hyvät muistot säilyisivät,
pahat unohtuisi.
pam.