because I miss you

minä hajoilen,
kun luen pojalta tulleita vanhoja viestejä ajalta,
kun kaikki oli vielä hyvin.
ja minä kidutan niillä itseäni,
en pysty poistamaan ainoatakaan puhelimeni muistista.

tänään vilkuilin vessassa vaakaa.
astun,
en,
kyllä,
ei.
minä astuin siihen.
kilo vähemmän!
pieni toivo heräsi.
minusta tulee vielä yhtä pieni kuin kaksi kuukautta sitten olin.
minun täytyy.
sitä ennen en pue päälleni mielelläni housuja.

herääminen oli taas ylitsepääsemätöntä,
kuten nukahtaminenkin.
pyörin kaksi tuntia illalla hereillä,
se riitti.
kaivelin laatikoitani ja panikoiduin vähän,
mutta sitten löysin YHDEN unilääkkeen.
pelastus!
nukuin monta tuntia heräilemättä.

posti toi elokuvia:
yksi lensi yli käenpesän ja sidottu.
parhautta.

odotan jo iltaa,
tahdon humaltua ja tanssia,
olla sekaisin.
vielä olen unelias,
vasta kömmin sängystä ylös.
söin puuroa,
se olkoon ainoa tämän päivän syöty asia.

minua ei enää saa baariin,
jossa poika kaveriporukkansa kanssa käy.
minua surettaa,
pojan kautta sain tutustua ihan mahtaviin ihmisiin.
nyt he kaikki ovat kadonneet pojan myötä.
jokainen heistä.

koskakohan pystyn muistelemaan poikaa tuntematta surua.
mietin usein,
että en minä tahdo unohtaa.
en unohdakaan.
tämä aika,
jonka sain pojan lähellä olla,
oli omalla tavallaan kokemisenarvoista.
poika vain ilmestyi elämääni väärälle hetkellä,
ehkä.
juuri tällöin,
kun elämäni on todella nurin ja voin huonosti.

toisinaan tuntuu kyllä hyvältä ryömiä pohjalla,
ajatus parantumisesta pelottaa.
mitä silloin on,
ei mitään?
tuntuu pelottavalta ajatella,
että asiat olisivat hyvin.
että jaksaisi paremmin,
kävisi töissä tai opiskelisi täysillä..
ei, ei.
helpompi olla tässä näin,
tähän on jo niin tottunut.
ahdistukseen,
jaksamattomuuteen,
masennukseen,
jännitykseen..
ahdistuksesta tosin luopuisin milloin tahansa.
ja jännityksestä.
hankala selittää.
ei mikään noista ole postiivinen asia,
mutta pelkään parantumista.
melkein taistelen sitä(kin) vastaan.
väitän vastaan,
kun omahoitaja luulee minun voivan paremmin.
entä jos se on totta?
en minä halua!
kuka minusta sitten huolehtii huonoina päivinä?

taas ajauduin ikäville teille,
sain itse itselleni tämän normaalin pahan olon aikaan.
niinhän se yleensä menee;
jos ei ole valmiiksi paha olla,
ajaudun ajattelemaan ikäviä,
kunnes soppa on valmis.
ja nyt se on.

kaipausta,
josta tulee tyhjä tunne.
mietin,
kaipaako toinen ollenkaan,
olinko hänelle samantekevä.
luultavasti,
vaikka se päivä,
jolloin seistiin kaatosateessa ja juteltiin kunnolla.
silloin poika oli hajota edessäni.
siitä asti kuulemma hän mietti meitä,
ehkä myös osasi ajanmittaan varautua tilanteeseen.
sitten se ei enää tuntunut missään.
eli lopulta minä en ollut mitään.

olen vaiheessa,
kun tahdon kuunnella meidän lauluja,
katsoa elokuvia,
jotka katsoimme yhdessä,
kiduttaa itseä.
sen olen ansainnut.
minä huono ihminen.

palaan yhä uudestaan ja uudestaan poikaan.

tänään olen vastuuton.
mutta en niin vastuuton,
että sekautuisin uuteen poikaan.
tahdon unohtaa murheeni,
kaiken todellisen.
pelkään tästä tulevan huono ilta,
kuten kaikki muutkin iltani.

tunnen valtavaa pelkoa,
joka on todella epämääräistä.
kieriskelen siinä,
vältän varsinaisia pelkoreaktioita.

päivä päivältä olen varmempi siitä,
ettei tästä elämästäni tule mitään.

turhaan ponnistelen.