on ihan sellainen olo,
että tekee mieli kieriskellä lattialla,
itkuraivota itseni väsyksiin,
antaa paniikin tulla.
mutta enhän minä enää nykyisin itke,
en pysty.
muistelen kaiholla iltaa,
jolloin kyyneleet toisensa jälkeen valuivat silmistäni.
lääkkeet turruttavat minut nykyisin.
ei minulla ole tähän oloon hallintakeinoja.
ei edes ketään,
kenelle kertoa.
ei ketään,
joka sanoisi tai kirjoittaisia lohduttavia sanoja.
onpa säälittävää,
siispä lopetan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
tilitä pois :> se tekee hyvää.
nyt nopeasti vaan tuohon osastokysymykseen (kello on jo paljon enkä minä vieläkään nukkunut)
eli olen joutunut ekan kerran osastolle kun olin 18-vuotias, kerran vapaa-ehtoisesti, sitten kaksi kertaa pakolla. milloinkaan en ole itse joutunut maksamaan sairaalamaksua itse. kela auttaa ja sossu parhaansa mukaan. muutaman kerran olen joutunut maksamaan jonkun omavastuun sairaalamaksusta ja se on ollut vain naurettavat 5 euroa. kela maksoi minulle sen verran tukia, että sain sairaalamaksun maksettua ja käyttörahaa jäi 20 euroa viikossa. (vähän, mutta laskettu että sairaala antaa ruuat, pesuaineet ym.) eli laskuista sinun ei tarvitse huolehtia, juttele niistä vaikka jonkun asiantuntijan kanssa, sillä minä en sitä ole. mutta kyllä nyt sen verran olen nähnyt ettei kenenkään vähävaraisen tarvitse itse maksaa sitä summaa, jonka osastollaoloaika verottaa.
eli älä mieti pystytkö maksamaan. mieti vain, pärjäätkö? et vie kenenkään paikkaa; osastolle otetaan vaikka patjalle nukkumaan käytävälle, jos joku sitä oikein tarvitsee eikä ole tilaa. et vie kenenkään paikkaa ja jokainen on omalla tavallaan sairas. ei niitä voi verrata, että kenen sairaus on pahin ja kuka ansaitsee hoitoa ja turvaa ja kenen täytyy jäädä kotiin hajoamaan.
voin nyt myöntää, että vaikka katkera olenkin noista vuosista mitä olen sairaalan seinien sisällä viettänyt, en olisi nyt elossa ilman osastoa. olisin kuollut masennukseen, ahdistukseen, sydämenpysähdykseen tai tukehtunut lopulta omaan oksennukseeni. se toi väliaikaista turvaa. eihän se mitään parantanut (koska en halunut) mutta antoi lisäaikaa. ja pahimmat hajoamiset tapahtuivat siellä; silmien alla. ei tarvinnut olla yksin. aina oli apua lähellä. omahoitajani olivat ihan aarteita :> he auttoivat paljon. halasivat, toivat tekemistä, puhuivat, järjestivät asioita, kannustivat... sellaista mitä silloin oikeasti kaipasi; ihan sitä, että joku kysyy, mitä sinulle tänään kuuluu. ja silti sai olla paljon omissa oloissaan. puuhata. ajatella. nukkua.
eihän se mitään haittaa jos puhuisit jonkun kanssa tuosta osastosta. kyselisit vähän esim. jonotustilanteesta (minä kyllä pääsin aina heti sisään, mutta tämä on aika pieni paikkakunta..) tai osastosta, millainen se on... (paikkakuntakohtaisesti ovat tod. erilaisia) ei tarvitse mitään heti päättää. mutta sen verran kuin minä (eli aika vähän kuitenkin) olen lukenut tekstejäsi ja lukenut pahasta olostasi, minusta sinä tarvitset nyt apua ja jonkun turvan.
voitko kuitenkaan taata oman turvallisuutesi nyt? tai sen, ettet mene huonompaan kuntoon?
en halua, että sinut tullaan hakemaan ambulanssilla pakkohoitoon. haluaisin, että ihminen arvostaisi elämäänsä ja itseänsä edes sen verran että kävelisi itse hoitoon ja myöntäisi tarvitsevansa nyt apua. sitää kyllä saa. mutta se tarvitsee sen, että myönnät olevasi nyt heikko. et saa miettiä, että vietkö jonkun paikan. et todellakaan vie!
nääh. en itsekään nyt tajua mitä selitän. kai koitan vain... en tiedä. itseä kaduttaa vain ettei tajunnut omaa tilaansa ja antoi kaiken mennä niin viimeiseen pisteeseen, että lopulta edessä oli kaksi vuotta pakkohoitoa paikoissa, joista joissain oli inhimillisyys kaukana. pakkohoito hajottaa ihmisen. varsinkin kun se ei lopu vaikka ihminen olisi jo kotiutus kunnossa. vapaaehtoisesti saat tulla ja mennä kun haluat. ja sinut otetaan yhtä vakavasti. mutta et ole lopullisesti sidottu osastoon, voit pakata laukut ja lähteä jos ahdistaa liikaa. (niin kuin minä tein yhtenä iltana...)
juu eli NYT lopetan kun sinä olet varmaan jo nukahtanut lukiessasi tätä epäselvää romaania... ja alan itse nukkumaan. tai ainakin yritän. mutta mahassa painaa ruoka. ja se syövyttää aivoja. enkä minä voi tehdä mitään.
huokaus.
minullekin on ehdotettu osastoa jälleen...
p.s tosi nopeasti vastasinkin :> kuten tapanani on.
Lähetä kommentti