tutustuminen

astelin kuusikymmentä porrasta ylös,
jokainen askel,
jokainen porras,
ja olin lähempänä päiväosastoa.

jännitys kasvoi askel askeleelta
jalat ja kädet täristen soitin ovikelloa,
astuin peremmälle,
kuitenkin kauas muista.

odotin,
odotin lisää.
vihdoin minulle tultiin sanomaan jotakin,
sairaanhoitaja esitteli itsensä.
potilaat olivat minua paljon vanhempia.
olen nuorin,
mikä aiheuttaa ristiriitaisia ajatuksia.
en kestä kuulla mitään sellaista ”kun sä oot vielä niin nuori” –puhetta,
jota sainkin jo ikäväkseni kuulla,
vaikka en sanonut kenellekään sanaakaan.
hymyilin teennäistä hymyäni kaukaa käytävältä.

kun muut lähtivät,
minä uskalsin astua peremmälle hoitajan kanssa,
oleskelutilaan.
en kestänyt sitä odotusta enää.

lääkäri oli vihdoin vapaa,
avasi oven ja katsoi kysyvästi minua.
en pitänyt siitä ihmisestä,
tunsin olevani liikaa tarkkailtavana.
minun jokaista sanaa ja liikettä katsottiin,
kuunneltiin.
en osannut sanoa mitään,
merkitseviä sanoja ei tullut,
ne olivat kadonneet kokonaan.
en ollut mitään.

pelkäsin yhä,
ettei minua oteta sinne.
olin sekä helpottunut että jännittynyt,
kun lääkäri kertoi,
että heidän puolesta voin aloittaa viikon päästä.
kädet alkoi täristä,
itketti.
mutta en minä itkenyt,
en kyennyt.
kättelin pikaisesti hoitajaa ja lääkäriä,
kävelin ulos.
itkin.
itkin lisää.

entä jos siitäkään ei ole apua,
entä jos mistään ei ole?