täytyy saada ajatuksia järjestykseen,
kaikki on helvetin sekaisin.
tänään oli osastolla kamalin päivä tähän mennessä.
oli hoitosuunnitelma hoitajan ja lääkärin kanssa.
muuta konkreettista ei tapahdu,
kuin ahdistuslääkkeitä nostetaan puolella.
olin helpottunut päästessäni ahdistavasta huoneesta ulos.
kunnes,
kunnes lääkäri pyysi minut takaisin huoneeseen.
kilpirauhasarvoissa oli ollut viime kerralla pientä heittoa,
joudun verikokeisiin uudestaan.
minä pelkään sitä neulaa!
viimeksi olin pyörtyä,
päässä heitti,
silmissä sumeni.
ja sama jo nyt uudestaan.
minua hävettää,
jos minulla ei olekaan masennusta.
jos kyse onkin kilpirauhasista,
mitä sitten?
vaikka kerrottiin,
että ne voivat vaihdella,
jos stressaa tms.
ja sitähän minä teen.
nyt vieläkin enemmän kuin ikinä.
tämä on pelkoa,
melkein olen kauhuissani.
tahdon herätä tästä painajaisesta,
paeta.
harhailin verikokeista kuultuani pitkin osaston käytäviä.
en tiennyt,
mitä tehdä.
jos olisin ollut kotona,
olisin vetänyt veden kanssa kaikki lääkkeet kurkusta alas.
niin minä olisin tehnyt.
tuntuu,
ettei kukaan voi auttaa minua.
myöhemmin seistiin pojan kanssa kaatosateessa KAUAN,
puhuttiin meistä.
tämä muisto on sydämessäni varmasti aina.
en pystynyt sanomaan ei,
mutta en kylläkään.
en ole koskaan nähnyt toista niin surullisena,
en edes kuunnellessaan minun asioita.
poika melkein itki (!),
minulla oli todella kylmä olo.
en minä osaa itkeä.
poika piti käsistäni kiinni,
pienet oli kietoutunut isompiin sormiin.
oltiin niin lähellä ja silti niin kaukana toisistamme.
"pitääks mun pyytää sua kihloihin,
jotta uskoisit,
että olen tosissani?", minulta kysyttiin.
"no ei todellakaan", minä huusin.
minun piti päästää irti,
sitä minä oikeasti tahdon.
en halua kenenkään tunkevan liian lähelle.
uskaltaisinpa irrottaa otteeni,
uskaltaisinpa.
en tuo kenellekään mitään hyvää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
selvästi päivän paras ajatus ikinä! (vastaus kommentiisi)
**
minäkin pelkään.
niitä neuloja.
niin ironista kuin se onkaan,
että olen kyllä raadellut jalkani, käteni, poskeni, mahani, rinnustani lantioni verille, mutta en kestä neuloja minun suonissani. imemässä minun vertani läpinäkyviin putkiloihin. pulp pulp.
minua oksettaa. huimaa. sanon, etten oikein pidä tästä...
"hienosti se meni!" hoitajat aina vastaavat tekopirteä hymy kasvoillaan.
ja minä voisin tappaa itseni.
läheisyys on niin vaikeaa.
minulla oli 2 vuotta sellainen vaihe, että kaipasin jotain, mutten tiennyt mitä. kokeilin, käytin muiden tunteita hyväksi, vetelin naruista, omaa nukketeatteriani, jossa aina muihin sattui. minuun ei mikään koskenut. minuun ei mikään sellainen yltänyt. minä olin posliinia. tunteeton nukke nukkesairaalassa, odottamassa vain seuraavaa ruokailua, aina sitä samaa ruokailua. ne sanoivat, että hymyilen vaikeille asioille. niin lukee papereissakin. minä hylkäsin ja jätin, hymyilin ja katsoin kun toinen luhistui. en voinut antaa kenenkään tulla lähelle, nähdä ne salaisuudet sisälläni joita olen vuosikausia varjellut. ei minuun saa katsoa, ei minuun saa koskea.
voin sanoa etten ole enää masentunut. jokin ihme tapahtui ja minä paranin. en voi uskoa sitä itse vieläkään (ehkä huomenna herään enkä jälleen jaksa nousta sängystä) en halua enää loukata. haluan jonkun, jonkun josta välittää ja pitää kiinni. ja Hän on sellainen. minä aidosti ensikertaa kahteen vuoteen välitän. oikeasti haluan olla lähellä ja antaa Hänen tulla lähelle.
mutta se vaati kaksi vuotta. että voi aloittaa terveen suhteen.
mitä sinä oikeasti haluat?
jos et kestä olla lähellä ja työnnät Hänet aina pois,häneen sattuu vielä enemmän kun näkee sinun kärsivän, muttei voi auttaa, ei voi koskettaa. tai voi, mutta se on vain pintaa. ei voi koskettaa Sinua, sisintäsi, sydäntäsi. haluatko päästää hänet lähelle, uskallatko? hän kyllä haluaa auttaa, huomaan. hän välittää. satutat teitä molempia liikkumalla rajalla, kääntymättä suuntaan tai toiseen. kiippumalla. heilumalla.
se on vaikeaa. se on.
joskus helpottaa.
ei se aina tällaista ole.
uskothan?
minä lupaan.
lupaan ja vannon.
joskus vielä hymyillään.
ja seisotaan vesisateessa kastumatta.
<3
Minä olen niin surullinen puolestasi. Toivoisin, että saisit kaipaamasi tuen ja turvan, ettei tarvitsisi enää pelätä ja voida pahoin.
Äläkä sano, ettet tuo kenellekään mitään hyvää. Täälläkin on monta ihmistä, jotka tahtoisivat olla lähelläsi, tavata ja puhua - tai edes olla hiljaa vierelläsi. Minä olen yksi heistä. Minulle sinä tuotat iloa kommenteillasi ja tekstisi saavat ajattelemaan.
Toivon kovasti, ettet tule tarttumaan lääkepurkkiin.
Lähetä kommentti