tuijotan ruutua.
ahdistus puristaa rintaa,
sydän hakkaa.
en tiedä,
miten olla.
en todellakaan tiedä.
on ollut vaikea saada sanoja ulos,
olo on ollut niin epämääräinen.
mutta minä tahtoisin kirjoittaa,
jotta jotain jäisi,
kun en muista päivieni kulkua,
kun aika on yhtä sameaa sumua.
tahtoisin kirjoittaa joka päivä.
mutta olen hirveän väsynyt.
tänään olisi pride,
jonne piti mennä.
olisin tavannut ihmisiä.
olen hirveän vihainen itselleni,
kun en kykene.
en pysty poistumaan tänään kotoa.
samalla haluan nähdä kaiken sen,
mutta samaan aikaan ajatus ahdistaa.
miksi en voi olla normaali,
miksi?
osasto meni eilen kiinni kuukaudeksi.
minua pelottaa!
juuri ehdin tottua siihen rytmiin.
siihen,
että on jokin turvapaikka,
jossa ei tarvitse yrittää olla yhtään mitään kuviteltua.
siellä olen turvassa.
minua pelottaa ihan hirveästi.
ei ole sanoja kuvaamaan tätä pelkoa,
epävarmuutta.
olen yksin kotona koko kuukauden.
on vain aikaa.
en tee mitään.
enää ei tarvitse nousta sängystä kiirehtiäkseen mihinkään.
voin jäädä lojumaan koko päiväksi,
jatkaa unia unien perään.
minun uneni ovat painajaisia.
päivä päivältä vain kamalimpia,
mutta silti mieluusti vaivun uneen.
eilen monien mutkien kautta vihdoin pääsin osastolle,
vaikka olisi tehnyt mieli luovuttaa,
vajota.
mutta minä menin.
tuli kovin hyvä mieli,
kun torstaista tallinnan matkasta kyseltiin.
ja voinnistani.
ja varmistettiin,
että pärjään heinäkuun.
minä nyökkäsin ja kerroin pärjääväni,
että ei ole ongelmia tavallista enempää.
valehtelija!
niitähän minulla on,
kaikki muu on jo viety.
ensi viikolla ja sitä seuraavalla on psykiatrisella poliklinikalla keskusteluaika.
sen jälkeen minulla on lomaa kaikista hoidoista kaksi viikkoa,
kuten hoitajani polilla asian ilmaisi taannoin.
minä en halua lomaa!
tahdon tekemistä,
en halua pysähtyä.
en minä jaksa enää mitään,
mutta on vaikeaa olla paikallaan.
ristiriitaista.
sain päätöksen sairauslomarahasta.
se mitätön summa,
jonka saan elokuuhun asti.
ei sillä saa edes lääkkeitä.
stressaan mahani kipeäksi tälläkin asialla.
rauhoittavia minä tarvitsisin,
mutta en minä niitä saa.
on tullut joinakin päivinä kamalia tilanteita.
en osaa kuvata sitä tunnetta.
samalla olen levoton,
tekisi mieli ravata ympäriinsä.
eikä minulla ole rauhoittumiskeinoja.
musiikki on ainoa,
mutta levottomana sekin on vain taustamusiikkia,
jota en edes kuule.
mietin eilen osastolla kahvipöydässä,
miten kaikki muut osaavat kertoa oloistaan.
en minä aina osaa.
tunnen ahdistuksen ja pelon,
mutta en osaa kertoa enempää.
miten voin huomata lääkkeiden vaikutuksen?
ei se hetkessä muutu,
oloni.
minusta menen vain syvempään kuiluun,
valoa ei näy.
tajuan vain,
että ne ovat lääkkeet,
jotka turruttavat minut.
en ole itkenyt aikoihin,
itkuinen mieli on ollut päivittäin.
mutta kyyneliä ei tule.
tunteeton olo.
en vieläkään tiedä,
mitä tehdä.
olen helvetin hukassa.
kiitos,
jos jaksoit lukea.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
ymmärrän:
työpaikkani meni keskiviikkona viideksi viikoksi lomalle. samaan aikaan sulkeutui nuorisopsyk. poli.
nukuin lääkäriaikani ohi ja anelin edes vartin aikaa ennen kuin paikka menee kiinni. tuli kirje kotiin, että aika on elokuun lopussa. (ja minä halusin vain niitä rauhoittavia)
ei saatana, ei minun pääni kestä kun ei ole pakollisia velvotteita jonnekin. päätin etten poistu kotoa kahteen viikkoon. (miksi poistuisin?) ei ole mitään syytä. voin vain maata sängyssä, itkeä ja täristä.
kaikki kasaantuu nyt päälle. en minä jaksa. ahdistus on kasvanut taas liian suureksi, että joudun pelkäämään itseäni. ja minä stana tarvitsisin nyt vain ne rauhoittavat!
kuukausi on pitkä aika ilman osastoa. varsinkin nyt kun sitä kipeästi tarvitsisit. että olisi jokin sellainen turva, jossa saa vapaasti olla kipeä.
toivon että kestät ja selviät. ja oppisit jonkin keinon hallitsemaan pahaa oloa ja tuskaa. kirjoitat esim. kadehdittavan hienosti - saatko siitä koskaan pakokeinoa omalle ahdistukselle? tai piirtäminen, maalaaminen?
minulla pahan olon saa yleensä unotumaan noilla ed. mainituilla, lukemisella, ompelulla, vessan pesulla (kyllä, luit oikein) virkkaamalla jne... luovalla työskentelyllä. tosin joskus on vain niin paha olla, ettei pysty keskittymään mihinkään muuta kuin siihen kipuun ja kuinka se repii sisäelimiä palasiksi.
hm. yhtäkkiä tuli mieleeni, että jos puhuisit esim. vahemmille tai lääkärille, että pääsisit sairaalaann osastolle vapaaehtoiseen hoitoon kuukaudeksi? se voisi olla hyvä vaihtoehto. siellä olisit turvassa; tutut rutiinit joka päivä, hoitajat aina lähellä jos on huono olla, rauha, lepo, irtaantuminen omasta vanhasta maailmasta. olisit siellä niin kauan kuin päiväosasto aukeaa taas. tämä nyt oli äkillinen ajatus, mutta mieti sitä, jookos kookos? :>
ei osasto kiva paikka ole, mutta joskus se on välttämätön, että varmistetaan ihmisen hengissäpysymisen.
voi... voimia tähänkin päivään kovasti. toivottavasti se on edes hitusen verran parempi kuin eilinen.
pus.
Lähetä kommentti