kanna minut silloin, kun yksin jaksa mä en

uusi päivä,
mutta ei yhtään edellisiä parempi.

pian vaihtuu kuukausi.
pian on toinen päivä heinäkuuta,
silloin olen taas vuotta vanhempi.
enkä taaskaan uskaltanut tehdä mitään,
jotta niin ei olisi!
syntymäpäivänäni tunnen yksinäisyyttä enemmän,
kuin muina vuoden päivinä.
jos pitäisin juhlat,
sinne tulisi yksi ihminen.
lisäksi toki poika,
jos tahtoisin.
ehkä.
mutta minä annan meidän suhteen liukua pois.
saatan saada syntymäpäivänäni muutamia viestejä,
mutta se ei tunnu oikealta.
se tuntuu siltä,
että kaikki ne on laitettu velvollisuudentunnosta.

yhdestä "ystävästä" ei ole kuulunut kuukausiin mitään.
paitsi kokonaiset kaksi viestiä olen saanut.
niissä kyseltiin lainaan rahaa.
tulee niin hyväksikäytetty olo,
että rahaa ei tippunut.
enkö merkitse muuta?
vain siksi otetaan yhteyttä,
rahaa lainatakseen?
ei voi olla ylivoimaista pitää yhtä ystävää poikaystävän lisäksi elämässään.
ei voi,
minä en usko siihen.
ei minun tarvitsekaan.
minä takertuja,
voisinpa päästää irti.
tämä ystäväni on tuttu jo lapsuudestani.
muistan yökyläilyt heillä,
kun ystävän äiti toi olkapäälleni jesse-hamsterin,
heidän kodin punaiset verhot,
kodin tuoksut.
kaikki se.
voisinpa palata sinne,
siitä asti voisin tehdä asioita toisin.
mietin useasti,
olisinko silloin erilainen.

ahdistaa raha-asiat nyt todella.
ahdistuslääkkeitä on kolmeksi päiväksi.
KOLMEKSI.
sitä ennen en taida saada mistään rahaa,
tilillä on kaksikymppiä.
sillä ei saa lääkkeitäni.
en tiedä,
milloin edes tilin saldo on suurempi.
ahdistaa,
ahdistaa!
lääkemäärät vain kasvavat,
mutta muutoksia en huomaa.
ainoastaan unitilanne on muuttunut lokakuusta,
jolloin hain apua.
melkein hätkähdin tajutessani,
että syön tosiaan neljää lääkettä.
sepram 60mg, lyrica 300mg, mirtatsapin 7,5 tai 15mg,
kaikki nuo menevät kurkustani päivässä alas veden kera.
ja liian usein unilääkekin.
minun kaikki asiat ovat niin solmussa.
kaikki.
en osaa ratkoa niitä ainoatakaan.
olisipa kaikkiin oikeat ratkaisut valmiina.
tarvitsisin niitä todella,
enemmän kuin koskaan.

olen heikko ja avuton.
en ole mitään,
vain täynnä surua ja pelkoa.
tulisipa joku,
joka kaappaisi minut syliin.
halaisi lujaa,
jotta saisin painaa pääni rintaa vasten,
olla vain hiljaa.
miksi en osannut antaa pojan olla lähelläni?
käänsin pääni pois,
en pystynyt katsomaan silmiin.
en tiedä syytä tähän.
tuntuu typerältä laittaa asioita ahdistukseni syyksi,
ei se ole mitään..
kyllä minun täytyy yrittää kestää se,
että rintaa puristaa,
sydän hakkaa,
en meinaa saada henkeä,
en kestä olla.
minun täytyisi.
mikään ei vie tätä pois,
ei mikään.

tänään,
jos koskaan,
minusta ei ole mihinkään.

en ansaitse ruokaa,
mutta silti syön.
ja paisun pullataikinaksi,
jota muut muovailevat.
en jaksa pitää mielipiteistäni ja asioistani kiinni,
en edes ihmisistä ympärilläni.
en mistään!
olen välinpitämätön.
annan kaiken lipua ohitseni.

toivon jonkun pitävän minusta kiinni.
ainahan saa toivoa.
toteutumattomia toiveita riittääkin,
voisin luopua niistä jokaisesta.
jonain päivänä.