hulluja päähänpistoja

seuraa sekavaa juttua,
huomaa ettei ole lääkitykset kohdillaan,
haha.
minäkin osaan melkein nauraa koko asialle jo,
kylmyydestä huolimatta.

eilen piti olla pieni humala ulkona,
mutta ystävän kanssa nurmikolla istuen aikamme naurettiin,
kunnes sade yllätti.
sieltä mutkien kautta baariin,
jonka meno todettiin kuolleeksi.
rautatieasemalla katsottiin lähteviä junia.
"hei lähdetäänkö johonkin, kolme minuuttia aikaa!"
junamaatin kautta junaan,
ehdimme.
paljon naurua.
ja humalaa.
ihan extempore kaikki.

junassa ei käynytkään visa electronini,
joten jäätiin jo seuraavalla pois.
tunti odottelua seuraavaan junaan.
olin sosiaalinen,
siinä ajassa ehdin saada yhden miehen puhelinnumeron,
lyödä leikkisästi tonnista vetoa,
että eräät toiset tyypit ehtivät vielä sinä päivänä provinssiin
(jonne täältä kestää junalla monia tunteja)
ja saanut kuulla hauskoja juttuja ympärillämme pyörivältä mieheltä.

puhelinnumeromies oli mukava,
kaduttaa silti,
että annoin numeroni ja jopa sähköpostini.
en minä halua ottaa yhteyttä laisinkaan.
mutta toisaalta,
ei yksi syömäänmeneminen varmaan satuttaisi ketään?
olisi kiva puhua.
mies on ollut kaksi vuotta suomessa,
puhui silti kummallisen hyvin jo.
asemalla kertoessamme,
että suunnataan asemalta vielä eteenpäin,
saatiin kummallisia ja huvittuneita katseita.
meitä pidettiin hulluina,
niinhän me oltiinkin!
mutta se tuntui silloin hyvältä vaihtoehdolta,
tehdä kerrankin jotain uutta.

määränpäässäkin satoi,
satoi koko yön.
mentiin pariksi tunniksi istumaan baariin,
joka osoittautui keski-ikäisten paikaksi,
jossa oli hassu lieripäinen karaokelaulaja.
ystävääni tultiin hakemaan tanssimaan kahdesti,
sama henkilö.
ei se uskonut ensimmäisestä kerrasta.

minua alkoi väsyttää,
en ollut ainoa.
sain huolehtivaisia tekstiviestejä puhelinnumeromieheltä.
kello oli ainakin jo yli kaksi,
oltiin vieraassa kaupungissa,
vailla päämäärää.
hullua.

käytiin katsomassa,
mihin aikaan lähtisi takaisin bussi,
koska junia ei mennyt enää kuin viiden tunnin päästä.
bussiin oli aikaa tunti,
olin huojentunut.
sateen kastelemat vaatteet ja väsynyt olo,
tahdoin vain omaan sänkyyn ja kaduin lähtöäni.
laskuhumala jo,
mutta kaduttaa silti se pitsa,
jonka söin KOKONAAN!
miten rasvaista.

bussiasemalla nähtiin kaksi edellisen aseman provinssi-tyyppiä.
tervehdimme tuttavallisesti nauraen.
(olisin voittanut vedon!)
he eivät jaksaneet odottaa bussia,
vaan ottivat taksin melkein sadan kilometrin päähän.
siinä taisi mennä toisen lomarahat,
toisilla sellaisia ei ollutkaan.
miehet olivat nuoria ottaen huomioon,
että toisella oli kolmevuotias suloinen poika.
ja humalainen isä päätti soittaa äidilleen.
"hei et kai sä oikeesti soita?"
"tietenki, äiti rakastaa mua."
ja puhelun edetessä mies tyrkkäsi puhelimen minulle.
lämmin ääni puhui mukavia tuntemattomalle tytölle,
eli minulle.

ulkona oli kylmä,
palelin villapaidassani.
takkia ei tullut mukaan,
minunhan piti vain mennä istuskelemaan läheiselle nurmikolle kuuntelemaan musiikkia.
toisin kävi.
ainakin olen tehnyt jotain jännää.
mietittiin,
että otamme heinäkuussa teltan ja menemme johonkin uuteen paikkaan,
kiertelemme.
täytyy saada kokea jotakin.
minulla on siis suunnitelmia melkein kuukauden päähän,
erittäin kummallista.
mutta ne syntyi humalassa,
sitä voi syyttää tästä.
ei minulla sellaisia varteenotettavia haaveita enää ole,
en osaa haaveilla,
en edes katsoa parin päivän päähän.
on vain tämä päivä.

tänä aamuna vielä sain yhden viestin puhelinnumeromieheltä,
että mitä minulle kuuluu.
en tahdo vastata.

kömmin aamuseitsemältä kotiin.

poika ja minä kolme kuukautta siitä,
kun nähtiin ensimmäisen kerran.
kolme kuukautta,
tuntuu pidemmältä ajalta.
oikeasti.
se tietää minusta ehkä liikaa asioita.
en minä ikinä ennen ole näin nopeasti tutustunut kehenkään toiseen.
minun on vaikea saada uusia tuttavuuksia
(paitsi humalassa,
jolloin on sosiaalisuuskuningas alkoholi veressäni)
en osaa päästää pojasta irti,
vaikka niin olisi molemmille paras.
minä tyhmä annoin toivoa,
soitin vielä humalassa sille.
olen universaalin idiootein.

olen niin helpottunut,
että selvisin tästä viikonlopusta.
huomenna päivän tunnit voin kuluttaa osastolla.
siellä turvallisessa ympäristössä,
jossa minulta ei vaadita mitään,
mihin en pysty.
en tiedä miten päin olisin,
rintaa puristaa ja kädet tärisee.
minua pelottaa ensi kuun osastoon sulku,
mitä jos en pärjää?