kumpa kaikki toisin ois

kolmas päivä takana tätä viikkoa,
osastoa,
monen ihmisen kanssa olemista,
tutustumistakin hieman.
väsyttävää.
niin väsyttävää,
että kävin eilen illalla nukkumaan jo seitsemältä.
nukuin kellon ympäri,
ja vielä olisi aamulla unta riittänyt.

istuin sateessa itkien
kotiin jätettyjä avaimia,
epäonnistumisia,
koko tätä paskaa elämääni.
olisin voinut tehdä mitä vaan,
mutta minä vuodatin kyyneleitä.

olen niin väsynyt,
surullinen.
lamaantunut olo koko ajan.
ei tähän ole sanoja.
minua ei hymyilytä.

pakenen kaikkea uneen,
tahdon nukkua kaikki päivät ohi,
koko elämän.

ei minusta ole mihinkään,
en jaksa muiden seuraa.

en jaksa.

toivon silti,
että olisi ystävä,
joka halaisi,
kertoisi välittävänsä.

en jaksa yksin.
nyt tuntuu,
että minut on jätetty ongelmieni kanssa.

mitä helvetin väliä minulla enää on?
olen kolme päivää miettinyt elämäni iloja,
en löydä muuta kuin rakkaan koirani.
mutta sekin pärjää ilman minua,
enhän minä yksin asu.

osastolla tapasin ensimmäistä kertaa tänään erään tytön.
kauniin tytön,
joka esitteli itsensä,
käteltiin.
voi sitä.
(olisinpa yhtä pieni,
yhtä hauras)
teki mieli halata,
sanoa jotain.
mutta en minä sitä tehnyt,
hymyilin.
sitten vajottiin takaisiin omiin maailmoihimme.

en ole syönyt enää viikkoihin normaalisti.
lulin tämän olevan ohimenevää,
kuten aikaisemmin,
jolloin oli erilaisia kausia.
en jaksa välittää,
en enää.