yksinäiset harhailee

sain osastolla jonkin hullun inspiraation,
maalasin kaikkia kivoja kipsijuttuja.
niitä tuli monta!
(mitäköhän edes teen niillä?)

sain paljon kehuja;
"näissähän on just mun värit!"
"katselen vähän, mä haluun kans tehdä tollaset!"
ja ehkä vähän hymyilin ja punastelin.

huomenna ajattelin painaa kankaaseen jotain,
jos tämä into pysyy.
en koskaan osaa luottaa siihen.

tänään oli niin huippua,
kun pystyin keskittymään täysin tekemääni.
päässä ei pyörinyt mikään ahdistava.
vieressä yksi maalasi maljakkoa,
toinen meinasi hermostua sabluunoiden kanssa.
ja minä sotkin väreillä.
(minäkin haluan kotiin kultaa ja hopeaa vesiväriä!
miksi en ole ennen tajunnut..)

"ootteko te edes syömässä malttanu käydä?",
tympeä osastonhoitaja kysyi.

aika loppui suoraansanoen kesken,
olisin tahtonut vielä jatkaa.
siitä tuli niin hyvä mieli,
en ole tuntenut sellaista kuukausiin.

lähdettiin käymään eräässä sellaisessa mielenterveysyhdistyksessä.
ei ehkä ihan minun paikka,
mutta tulipahan käytyä.

(ei minulla ole paikkaa.)
tällä hetkellä kaikki siellä olivat vähintään viisikymppisiä..
vaikka olihan siellä kotoisa ja lämmin tunnelma,
meidät otettiin todella hyvin vastaan kera kahvin ja pullan.
en osannut kieltäytyä viimeisestä.
ei,
ei silti.
mutta mukavaa,
että tuollaisia on olemassa niitä tarvitseville.

fida-kirpputorilta ostin kengät,
sillä kenkiähän voi aina hankkia lisää,
vaikka vanhojakaan ei ole kävelty vielä loppuun.
mutta jalka tuskin paisuu.

nyt taas mielessä pyörii hieman ahdistavia ajatuksia.
tuntuu,
että kaikilla muilla on paljon ihmisiä ympärillä.
minulla ei ole mitään yhteenkuuluvuuden tunnetta.
en kuulu mihinkään,
en minnekään.

putoan taas vähitellen,
kun asiat tulvivat mieleeni.

kun tulee viikonloppu.
sitten putoan totaalisesti.
en kestä olla,
kun ei ole mitään,
miksi enää hengittää.

en tunne oikein mitään.

mutta kohta näen kaksi tyttöä,
en ajattele siis enempää.
toivottavasti vain osaan olla.