lisää horjahdin, ottakaa kiinni, ottakaa kiinni

eilen unilääkkeitä toisensa perään,
en tahdo olla hereillä.

ei täällä ole mitään minulle.
ei mitään,
miksi pitäisin silmiäni auki,
miksi edes hengittäisin.

tänään oli ensimmäinen syksyinen päivä,
tuuli viileästi.

olen laihtunut neljä kiloa,
se on hyvä.

jatkan.

"millainen on olo?",
minulta kysytään ja istutaan lähelle.
"mennäänkö juttelemaan?",
hoitaja jatkaa.

minä tuijotan isosta ja avarasta ikkunasta ulos.
siitä näkyy kadulle asti,
ihmisiä menee jokaiseen suuntaan.
joku on tehnyt ikkunaan koristeeksi silkkipaperista linnun,
jonka katse on ylhäällä.

puolet minusta oli ihan muualla,
kuin olisi täytynyt.

olin silti jollain tavalla helpottunut,
kun omahoitaja istuu siinä edessäni taas kahden viikon jälkeen.

minä puhuin nuhaisella äänelläni,
että olen joka päivä todella toivoton,
ahdistunut,
vaikeutuneista bussimatkoista.
typeristä asioistani.

en pysty ajattelemaan tulevaa yhtään,
melkein menen paniikkiin.
huomenna käyn koululla perumassa englannin yo-kokeeseen ilmoittautumiseni.
jos se ei onnistu,
olkoot.
ei minulla ole tulevaisuutta.
mitä siitä,
jos en saa sitä typerää valkohattua yhden aineen vuoksi,
mitä väliä enää millään?

en tunne iloa lainkaan,
ei tunnu miltään.
ei tähän ole sanoja.

matka kotiin oli taas kauhea,
bussi oli liian täynnä.
istuin lähellä ovea,
sieltä sentään tuli raikasta ilmaa sisään ajoittain.
hengitin epätasaisesti.
sitten tapahtui jotain,
oli päästävä ulos.
oli pakko päästä siitä tilasta pois.
en voinut enää istua siellä muiden kanssa,
en voinut.
painoin nappia,
jäin seuraavalla pois tietämättä,
missä olen.
en tiennyt.
olin keskellä ei-mitään.
hengitys kulki taas paremmin.
autoja kulki ohitseni ruuhkassa,
mutta minä vaan itkin ja panikoin siellä nurmikolla.
mielessä vain pahoja ajatuksia.
ei mitään turvanani.
ei ollut mitään.

halusin vain pois tästä kaikesta.

e n j a k s a .