tänään olen mennyt jyrkkää vuoristorataa,
huipulle asti en vain ole päässyt.
olen mennyt niitä loivempia mäkiä hieman ylös,
mutta etenkin alas.
eilen kaloreita paloi hieman juomista,
mutta vain hieman.
ei ollut edes humala,
joten sinänsä oli typerää.
ja kaduttaa.
ensimmäisessä baarissa saatiin ystävän kanssa seuraksi joku pasi,
joka tarjosi "kauniille naisille" salmarishotit.
hetkeä myöhemmin se tuli juttelemaan.
minua luultiin vanhemmaksi.
se oli ihan järkyttynyt,
kun meiltä tultiin kysymään ystävän kanssa pöydästä papereita.
pasi tunsi sen poken,
ja melkein meni valittamaan sille.
hihi,
taisin tehdä johonkin vaikutuksen niin kauan,
kunnes osasin puhua.
siirryttiin ystävän kanssa toiseen baariin,
ja toivotettiin pasille hyviä illanjatkoja.
en ollut tarpeeksi humalassa ollakseni sosiaalinen.
toisessa baarissa oli söpöjä tyttöjä.
päätin luopua tämän kuun pmmp:n keikkalipustani,
harmittaa ihan älyttömästi.
en pääse sinne riehumaan.
liput ovat myyty jo loppuun,
ystävä ei ehtinyt ostaa.
ei minua innosta yksin mennä.
en tiedä..
tulisi orpo olo.
ja nyt saan rahaa,
ilman sitä olisin taas pulassa.
lääkkeet loppuvat pian.
en osaa käsitellä rahaa,
onneksi kaikki eivät tupsahda tililleni vain kerran kuukaudessa.
olisin vielä enemmän pulassa loppukuusta.
en saanut yöllä unta ollenkaan,
ehkä muutamasti torkahdin.
sitten heräsin taas.
mahassa kiersi,
ahdistuksesta ja stressistä johtuen.
nousin ylös,
luovutin.
menin tulikuumaan suihkuun,
palelu loppui siihen.
kulutan vettä liikaa,
mutta säästän sitten jossain muussa..
joskus on vain ihanan rentouttavaa valuttaa sitä vettä aina vaan.
ja olla vaan.
harmi,
että ajatukset eivät pysähdy siellä.
mutta noin muuten se on ihanaa.
meinasin pyörtyä.
en muistanut,
koska olisin viimeksi laittanut ruokaa suuhuni.
eilen osaston ihmisten kanssa ehkä sitä kinkkukeittoa,
jolloin minuun vain sattui ja sattui.
en pystynyt toisella puolella pureskelemaan laisinkaan.
(en pysty vieläkään.
maanantaina on hammaslääkäriin soitto edessä,
pelottaa hemmetisti,
sekä jo soittaminen ja itse meneminen sinne!
voisinpa pyytää rauhottavia,
mutta minulle niitä ei ikinä taideta antaa.)
menin keittiöön,
söin ja söin samalla katsellen televisiosta tulevia piirrettyjä.
en ikinä pienenä pitänyt prätkähiiristä,
en vieläkään nähnyt siinä sitä jotain.
oli paha olla,
mutta maha täysi.
en kehtaa edes kerta tai ajatellakaan,
mitä kaikkea laitoin suuhuni.
liikaa.
mutta tänään en sitten ennen iltaa syökään enää mitään,
illalla ystävä tahtoo tehdä tortilloja.
ja sitten hynttyyt yhteet -jaksoja dvd:ltä,
ne on ihan parhaita!
tuovat paljon muistoja,
jotenkin nostalgisia ne jaksot.
tykkään.
(mistä vanhoista sarjoista te piditte?)
oh,
kuulostan lähes normaalilta,
mutta no hätä;
en ole sitä.
hetkeksi vain ajauduin muualle.
ennen osasin nauttia siitä,
kun pihlajiin ilmestyy marjoja,
kun on viileämpää ja saa käyttää taas villapaitoja ja -sukkia,
kun syksy tuo mukanaan jotain uutta,
siinä on jotain erilaista aina.
tämä syksy ei ole sellainen,
tämä syksy on täynnä harmautta.
en osaa elää
en näissä kengissä
en tässä talossa
en näillä kaduilla
en osaa elää
en elokuvissa,
en yöjunissa
en kenenkään kodissa
jippu on loistava;
miksi ihmisen täytyy luopua?
niinpä,
tahdon irti siitä tietystä pojasta!
luovun susta viimeisin voimin
tänään silti sain helpottavan tekstiviestin yhdeltä ystävältä,
en olekaan merkityksetön kaikille.
ja toinen ystävä tahtoo nähdä ensi viikolla.
ystävä,
joka kuuntelee.
ei odota minusta liikoja,
kelpaan juuri tällaisena.
ystävä,
jota en ansaitsisi.
nyt taidan mennä sotkemaan väreillä,
tahdon ajatukset tästä maailmasta pois pois.
5 kommenttia:
luin jo päivällä, mutta jokin keskeytti. en muista mikä...
mutta en ehtinyt vastata.
en ole vielä kirjoittanut hänelle.
olen ollut... hieman poissa ollakseni läsnä siinä viestissä. ja ehkä minua hieman peloittaa. mitä kirjoittaa.
vain mitä kuuluu? miksi lähdit pois?
älä mene. olet tärkeä.
vaikeaa.
tahdon vain nukkua.
mutta en saa unta.
värjäsin vaatteita (mustaa väriä kaksi pussia) sain harmaata, rumaa, ankeaa, rumaa, rumaa, poisheitettävää, uudelleenvärjättävää, rumaa, rumaa, rumaa, epäonnistumista.
aina epäonnistumista.
ja tänään olen niin paha ihminen että haluaisin vain itkeä ja pelkään.
mulla oli diagnoosina suicidaalisuus ja sain hakea sairaalasta kaksi rauhoittavaa päivässä (no totta kai hain!)
ja annettiin kotiinkin, mutta suicidaalisuus oli jo poistettu papereista. mutta annettiin pienen mahd. mg määrä ja pieni purkki. noi mun rauhoittavat kai on sieltä lepsuimmasta päästä, kun en tunne niiden helpottavan edes pahaa oloa, saati paniikkia.
rauhottavat on pelottavia koska niihin VOI jäädä koukkuun (myönnetään, menee ja paljon) tahtoo vaan turtua, ei tuntea, nukkua. mutta mun mielestä jos on ahsistusta todettu (mulla mm. ahdisteneisuushäiriö) pitäis rauhttavia kirjoittaa resepti. edes pieni. tai sellainen että saisit aina yhden mukaan osastolta lähtiessäsi kotiin.
koska mulla ainakin joskus kun olin hetke vapaalla annettiin lääkkeet sellaiseen päiväkotiin ja sieltä mä hain sitten aina viikko-tai päiväannostuksen, koska vaarana oli juuri se itsetuhoisuus.
mutta ottaisitko sä liikaa niitä lääkkeitä? voisiko siinä käydä niin? kun se ei ole tarkoitus. puhu lääkärille. kyllä ahdistukseen täytyy saada jotain (vaikka seroquelia, jolla on pieninä määrinä nukuttava vaikutus) ei ihmistä voi kiduttaa omassa pahassa olossaan jos sitä voi helpottaa.
mä olisin ihan mennyttä jos en olis joskus saanut rauhoittvia. mut se vaan. se koukku. se on helvetin pelottava ja vaikea. mut kun järkevästi syö niin ei pitäis mitään tulla.
juttele jonkun hoitajan ja lääkärin kanssa uudelleen! asia selviää varmasti.
niiden lääkärien pitäisi olla vaikuttavia ja tietää ja kaikkea muuta paskaa. mutta valitettavan vähän minäkin olen tavannut ymmärtäväisiä lääkäreitä. turha syödä lääkettä joka ei auta.
niin kuin minulla tuo opamox, kyljessä lukee ota yksi päivässä - otan kymmenen niin alkaa paniikki häilyä. ei oikein auta. lääkäreiden pitäisi osata auttaa. ei tuoda oloa pahemmaksi. ja jos diagnoosit ovat nuo, kunnon rauhotttavat musta kuuluvat sullekin. jostain lievästä voisi aloittaa? ja se on kuitenkin hyvä kun sitä ei tarvi joka aamu napsia vaan sillon kun ahdistaa tai tulee paniikki.
en ihan tajua tota juttua. mutta en tajua monta muutakaan juttua.
ota näistä sitten selvää. mut taistele itsesi vuoksi. on pakko. ei ne lääkärit tule vastaan (useimmat) jos ei itse lyö nyrkkiä pöytään.
voimia <3
miten voit?
en saanut sitä eilistä (jostain syystä mun sposti on tökkinyt - joku muukin on YRITTÄNYT lähettää postia...) mutta äskeisen kävin lukemassa äsken.
niin vaikea sanoa näitä sanoja. kun se on kuitenkin vain sanoja. tärkeämpää olisi vaikka kosketus. halaus. olla siinä vieressä konkreettisesti ja pitää kiinni vaikka niin kauan ettet enää putoaisi alemmas.
ei siellä ole hienoa. ei se ole tämä päivä. eikä huominenkaan. ei ne kuulosta kauniilta. niitä itketään. ne tuhoaa monien elämiä.
sä voit tuntea vielä vaikka mitä. tyhmää sanoa nyt kun päässä on vain KIPU ja se helvetti sattuu ja on pimeää eikä löydä ulos. joku päivä vain, joskus, tulee se päivä kyllä kun joku ihan pieni asia tuntuu niin hienolle, että ajattelee että onneksi oli näkemässä ja kokemassa sen. tai juttelee jonkun niin vaikuttavan ihmisen kanssa.
sä et ole et mitään.
sulla on nimi ja merkitys.
sulla on ystäviä.
sulla on KOIRA.
sulla on.
vaikka tuntuu niin vaikealta ja lopulliselta mutta älä tee siitä lopullista.
mun mielessä on vain kuva siitä kun mä herään harhaisena, kirkuvana kasana valkoisista lakanoista, hengityskoneista, tiposta ja kaikista niistä putkista ja piuhoista joita muhun meni. ja ne pisti jotain mun käteen ja mä nukahdin taas. odottamaan sitä heräänkö mä enää.
ja mä en tajunnut kuinka se kaikki satutti niitä muita ihmisiä. sitä ihmistä joka melkein vahingossa soitti sen ambulanssin. mä en olisi soittanut. ja vasta vuoden jälkeen mä olen tajunnut kiittää. kiittää siitä, että se pelasti mun hengen ja mä saan elää vielä.
ei kaikki ole ohi. helvetillisintä oli herätä neljän päivän tajuttomuuden jälkeen elossa ja itkeä sitä ettei kuollut.
nyt on kiitollinen. vaikka on paskaa. mutta on hyvääkin. pieniä asioita. kissoja. poika. oma asunto. muutto edessä. kahvi. salmiakki <:
älä kulta pieni vajoa alemmas. pyydä apua. pyydä sitä niin kauan että saat sitä. pyydä päästä osastolle, avohoitoon. valvontaan. saisit sanoa kun tuntuu pahalle. saisit olla hetken turvassa ja lähteä silti koska haluat jos ahdistaa. ehkä se olisi hyvä ratkaisu. joskus sellaisia täytyy vain tehdä jotta selviää eteenpäin.
kun sussa on niin paljon.
ihailen sitä miten kirjoitat ja tuot tunteesi ja olosi eläväksi. ja se värien kanssa suttaaminen on maailman parasta <:
ehkä tämä kaikki kuulosti nyt ihan tyhmälle. mutta mitä sitä sanoisi? älä mene pois. älä luovuta.
mun ystävä, eläkkeellä oleva sairaalapastori, aivan ihana ihminen, on tavannut paaaljon ihmisiä elämänsä aikana. auttanut paljon nuoria. viimekerralla kun me istuttiin tuossa pöydän ääressä ja juotiin kahvia, se kertoi tytöstä, jonka mieli oli niin musta että se otti liikaa unilääkkeitä. sitten se tajusi, ettei haluakaan vielä kuolla ja soitti ambulanssin. pyysi tulemaan nopeasti. pelkäsi. kuolemaa. niin lopullista. hän oli mennyt alaovelle vastaan ja kuollut ambulanssiin.
hän oli 22-vuotias ja tämä nainen siunasi hänet. se oli hätähuuto. mutta se vei liian paljon. itketti. jos itselle olisi käynyt niin. apu olisi tullut liian myöhään? tai jollekin läheiselle.
olisi pitänyt kirjoittaa spostiin, anteeksi. poista jos haluat. pitkä tämä kuitenkin on. ja sekava. kun haluan sanoa sen yhden sanan: PIM! (=eli toivon että paranet ja olet onnellinen) mutta se ei käy niin.
ja se on surullisinta. mutta minä olen täällä. ja on moni moni muukin. ja saa angstata niin paljon kuin haluaa. mikään ei ole liikaa.
koita jaksaa <3
mieti sitä osastoa, jooko?
Lähetä kommentti