ajantajun hukkaa

lääkäri, hoitaja, äiti ja minä.
kaikki me istuimme samassa huoneessa.
minua ahdisti,
pelkäsin sen näkyvän.
äiti itki,
puhui suuresta huolesta.
en tiedä vieläkään,
mitä ajatella.
äidille kerrottiin,
että masennukseni on vakavaa.
äiti ei ymmärtänyt vieläkään,
miksi olen masentunut.
hänellähän siihen oli oikeutettu ja hyvä syy silloin aikoinaan:
pikkuveljen hukkuminen ja äidin kuolema.
minulla ei sellaisia menetyksiä ole,
ei mitään konkreettista.
minulla ei ole oikeutta olla masentunut.
minä pilailen,
olen vain laiska.
näin minä ajattelen äitini pohtivan mielessään.
ja sanoihan äiti,
että eihän meidän sanna voi.
ei oma lapsi voi olla sairas.
ja äiti sanoi nuo sanat juuri sen jälkeen,
kun olin puhunut ymmärtämättömyydestä ja pelosta,
että minua ei oteta tosissaan.
minua ei oteta tosissaan.

sitten äidille kerrotaan,
että olen vakavasti masentunut.
äidin kasvot värähtävät huolesta.
äiti alkoi miettiä syitä siihen.
syytti itseään ja isää,
vaikka olen sanonut,
ettei niin ole.
minulla oli hyvä ja turvallinen lapsuus.
eikä mielestäni vanhempani ole tehneet suurempia virheitä.
paitsi se yhteishaku..
äiti hymyili,
kun sanoin ensimmäistä kertaa aikoihin,
että minua painostettiin lukioon!
"ai oikein painostettiin?",
äiti kysyi.
minä sanoin sen,
äiti nauroi.
luuli minun laskevan leikkiä,
mitä en todellakaan tehnyt.
olin niin tosissani kuin osasin.
tämä on ainoa asia,
jonka olisin toivonut olevan toisin.

lääkäri kysyi,
mikä saa oloni noin surulliseksi.
äiti itki lisää.
ensimmäistä kertaa minullakin oli itku herkässä,
pelkäsin (turhaan) sen tulevan.
se pysyi sisällä.

minua toisina hetkinä jopa hävetti äitini,
joka sanoi esimerkiksi,
että miksi minä syön lääkkeitä,
jos ne väsyttävät niin paljon.
että miksi en voi olla syömättä niitä.
silloin äidille juuri kerrottiin masennukseni vakavuus,
minun olisi tehnyt mieli hymyillä.
että hähä,
minä olin oikeassa,
minä en voi jättää niitä missään tapauksessa.
tiesinhän minä tuon,
minua ei vain uskottu.

minun sanat eivät merkitse mitään
(kenellekään)

kun suljimme lääkärinhuoneen oven,
äiti sanoi:
"kyllä me ymmärretään sua kotona".
minä en uskonut niitä sanoja,
mutta hymyilin.
niin vain kuului sanoa siinä tilanteessa.
äiti lähti kotiin,
minä jäin osastolle.

nyt olen kotona,
äiti on aivan kuin ennenkin.
odotin salaa edes jotain pientä muutosta.
ei,
sellaista ei ole eikä tule olemaankaan.

olen vieläkin sekaisin tuosta käynnistä.
jännitys hiipuu pikkuhiljaa,
paha olo
(se pirun ahdistus!)
valtaa minut.
se riuhtoo,
saa minusta liian suuren otteen,
ei päästä irti.
en pääse siitä eroon ikinä,
se seuraa minua joka paikkaan.
minun täytyy tottua siihen,
kestää tätä pahaa oloa.
se on osa minua,
mutta minä en tahdo olla osa sitä.

olen valtavan väsynyt.
olin ensimmäistä kertaa osastolla kunnolla unessa,
näin jopa unia.
herään siihen,
kun yksi hoitajista herättelee pelailemaan.
minä nousin,
siirryin oleskeluhuoneeseen.
en pystynyt liittymään peliin mukaan.
lojuin sohvalla,
ja hups,
hetken kuluttua olin taas unessa.
ja silti,
silti olen valtavan väsynyt.
mutta en aio kaatua sänkyyn ennen iltaa,
minun täytyy jaksaa ja kestää tämä.
(kun vaan ei tarvitsisi..)

tuntuu kuin lääkärikäynnistä olisi ainakin yli vuorokausi,
kuin se olisi ollut eilen.
olen ihan sekaisin.
sekaisin.

palauttakaa joku minut tähän hetkeen.