pallo hukassa

tulin kotiin,
oli rankka päivä päiväosastolla.

aamupäivän tärisin pelosta ja jännityksestä.
"saako tulla?",
kysyin vihdoin hoitajalta ja astuin huoneeseen.
kerroin,
mitä uusi lääke ehkä tekee minulle:
ainakin olen laihtunut kuusi kiloa

(oon niin sairas,

että tunnen samaan aikaan pelkoa että mielihyvää.

huonoa on se,

että en muista syödä ja meinaan pyörtyä),
on itsetuhoisia ajatuksia,
minua pelottaa helvetisti viikonloppu.

ja koko elämä.

(nyt meinaa loppua sanat)

sitten soitettiin äidille,
tai hoitaja puhui.

sanoin,

että en pysty.
ja se puhuikin hyvin,
luulin äidin silloin ymmärtävän paremmin.
lopuksi äiti halusi kuulla myös minun äänen,
mumisin puhelimeen jotain epämääräistä.
sitten heihei.

mmh.
juteltiin loppujen lopuksi hoitajan kanssa kauan,
välillä pitäen hiljaisuuksia puolin ja toisin.
minun sydän hakkasi ja räpelsin paitani nauhoja,
mutta siellä huoneessa oli turva.
sinne valoisaan huoneeseen se kaikki jäi.

minulta kysyttiin sairaalastakin mielipidettä,
mutta en tiennyt,
mitä oikeasti halusin hoitajan tekevän.

(älkää kertoko,

mikä minulle on parasta,

kiitos.)
halusin silloin vain kuunnella sen rauhoittavaa ääntä.

pystyin hyvin myöntämään pahan oloni.

kun kello löi kolme,
olin lähes paniikissa taas.
kävelin naulakoille,
hoitaja tuli perässäni.
en halunnut lähteä,
tiesin ulkona odottavan vain pelkoa.
olisi tehnyt mieli alkaa itkeä;
en minä halua lähteä,
haluan jäädä.
mutta osasto meni kiinni.
kuuntelin hoitajan muistutukset,
en osannut vastata mitään.
"yritä pärjätä,
nähdään maanantaina",
ja minä ajattelin niiden olevan viimeisiä sanoja,
jotka kuulen häneltä.

kotona äiti esitti iloista.
ja mikä sai minut murtumaan:
voivotteli,
kun muu perhe joutuukin jäämään kotiin.
"no lähtekää sitten",
johon sain vastaukseksi,
että asia on jo päätetty:
ei minua voi jättää yksin.
tekee silti pahaa kuulla sen harmitus,
kun pilasin heidän viikonloppunsa.
pilasin.

nyt he miettivät,
mitä keksisivät minulle.

antaisivat olla,
mutta ei.
minua ei kuulemma voi jättää hetkeksikään yksin kotiin.
en minä tätä silti kaivannut,
ylihuolehtimista..
äiti ei voinut edes kaupassa käydä.

kaikki tuntuu todella sekavalta.

en minä pärjää.