hukun vaikka uin

tulin tyhjentämään pääni nyt.
yritän unohtaa sen,
että en osaa kirjoittaa.
tästä blogista on tullut minulle jo tässä vähässä ajassa tärkeä.

olen osastolla näkymätön,
en osaa olla muuta.
musiikkiryhmässä ihmiset alkoivat puhua tanssimisesta.
"ootko niin ujo vai etkö vaan tykkää?",
minulta kysyi eräs hoitohenkilö.
siitä asti olen ollut mielettömän huonolla tuulella ja mielellä!
loukkaannuin ja mietin,
etten voi sille mitään,
että olen näin helvetin vääränlainen.
tuo osui niin arkaan paikkaan.
hölmöä,
hölmöä ottaa kaikki tosissaan.
hetkeä aikaisemmin samainen ihminen kehui korvakorujani,
mutta nyt se on vain pieni muisto.
ei hymyilyttänyt.
päivä oli pilalla.

kaikki on ollut niin teennäistä tänään.

hammasta särkee,
ei saatana.
en uskalla mennä hammaslääkäriin,
en halua varata aikaa.
viime kerrasta on oikeasti ikuisuus!
se taisi olla peruskoulun viimeisellä.
hävettää.
*laskee*
tästä on siis kuusi vuotta?
voi apua..

kuolema.

eksyin katsomaan pojan kuvia,
kun oli tullut uusia.
toinen kuolema.
sillä on ollut hauskaa.
ja vieläpä paikassa,
jonne poika vei minut keväällä.
kiipesin pojan perässä sinne.
en tiennyt,
mitä minua "katolla" odottaa.
itkettää.
muistan kun poika otti suloisesti minusta kiinni siellä.
"tällainen tää nyt sit on",
suuteli ja hymyili,
katsoi suoraan silmiini.
ja sydämeni lauloi just sille pojalle silloin.

nyt iski ihan valtavan iso ikävä.

kukaan ei koskaan enää pidä minusta niin kiinni.
kukaan ei enää hymyile niin,
kukaan ei enää ota käsistä kiinni,
kukaan ei enää vie autokyytiin,
kukaan ei enää tuo kotiin minua,
kukaan ei enää keksi paikkoja,
jonne tahtoo minut viedä,
kukaan ei ole minulle enää niin kiltti.
ei kukaan kuuntele enää,
kukaan ei enää halaa,
kun on paha olla.

kuolen yksin.

miksi kiusasin itseäni,
miksi olen näin typerä?

toisinaan liioittelen niin,
että myöhemmin häpeän sitä.
mutta nyt just tunnen niin vahvasti näin,
en voi sille mitään.
olen tunneihminen.
kun tunnen jotain.
se on vahvaa,
täynnä tunnetta.

kun juoksin
juoksin niin kuin rakkikoira
kun itkin
itkin tulvan kellarin nurkkaan
kun nauroin
nauroin niin et tärisi vuoret
kun paloin loppuun
sammuin sateeseen yksin

pelkään neuloja,
mutta verikokeet ei enää pelota.
tahtoisin jonkin pienen kuvan itseeni,
kauankohan ne kestää;
kestäisinkö sen hetken?
suhtaudun elämään ja kipuun nykyään ihan eri tavalla.
ennen en voinut kuvitellakaan tätä.
tämä on ehkä huolestuttavaa.

poukkoilen aiheesta toiseen,
tällaista on pääni sisällä.
ja vieläkin sekavampaa..

huomenna joudun leipomaan sen hoitajanaisen kanssa.
tänään tuo kommentti ei ollut ensimmäinen häneltä.
olen ihan varma,
että sillä on jotain minua vastaan.
tänään se kiusasi minua lisäksi uima- ja kuntosalijutuilla,
että minun pitäisi lähteä edes katsomaan sinne.
jos en halua,
en halua.
piste.
mutta ei,
minun täytyy.
lupauduin keskiviikkona.
kadun jo nyt tuota.
uimaan minua ei saa,
kai sitten kuntosalilla poljen itseltäni tajun kankaalle.
riittäisi ainakin kuntoilut.

pelottaa,
että epäonnistun kuivakakun leipomisessa.
onnistuu se aina kotona,
tuolla on hirveitä paineita.
ja minulle kun kerrottiin,
että tuolla saa olla juuri se oma itsensä,
ei yrittää liikoja.
ja paskat,
kaikki tuo on valetta toisinaan.
minua kiusattiin siellä tänään monella asialla,
en saanut olla,
kuten halusin.