olen sekaisin,
tällä kertaa syystäkin.
kädet tärisee,
sydän hakkaa ehkä lujempaa,
kuin ikinä.
kohta se lopettaa lyömästä,
kokonaan.
olen kirjastossa,
mutta silti ihan muualla.
en tiedä..
minä kävelin melko rauhallisin mielin osastolta,
kävin kaupassa.
kävelin junaan.
junassa seuraavalta pysäkiltä viereeni tulee istumaan mieshenkilö.
samassa tajuan sen olevan samainen,
joka kaksi vuotta sitten kesällä metrossa työnsi kielen kurkkuuni,
kehui kauniiksi,
antoi puhelinnumeronsa.
luulin pääseväni siitä silloin eroon antamalla omani
(älkää sanoko,
että minun vika.
en tiennyt.)
mutta kyseinen mies soitteli kaksi viikkoa,
joka päivä.
monta kertaa.
mutta se katosi elämästäni viikkojen kuluttua,
luulin sen olevan lopullista.
tämän vuoden alkukesästä ystävän kanssa oltiin pienessä humalassa,
sama mies tuli juttelemaan.
lähentelyä taas sen puolelta,
vaikka me molemmat välttelimme sitä.
silti se teki niin.
tehtiin melko typerästi,
jäätiin sille valehtelusta kiinni;
näimme saman ihmisen samana ilta vielä uudelleen.
silloin se ymmärsi pysyä poissa.
(hoitohenkilökunnalle on helpompi valehdella).
mutta tänään.
tänään se istui viereeni junassa,
lähenteli,
otti kädestä,
halasi lujaa.
(apua,
ajatukset ei kulje,
kädet tärisevät.
paniikki ei saa tulla.)
pitkän ajan mies yritti saada minua jäätelölle,
syömään,
kävelylle puistoon,
mitä tahansa.
minä olin välttelevä,
en antanut mitään toivoa.
silti se ei lopettanut,
jatkoi vain.
sanoi,
että on etsinyt minua pitkin metroasemia.
PANIIKKI!
etsinyt?!
mitä helvettiä,
en uskalla liikkua kohta enää ollenkaan metrossa!
tai nytkään..
en yksin.
en tahdo miettiä,
miten se kehtasi,
oltiinhan sentään koko ajan julkisilla paikoilla.
lopulta seisoin hätääntyneenä eri kaupungissa ruusu kädessäni.
itketti,
hengitys ei meinannut kulkea.
puhelimesta akku on lähes loppu,
en saa ketään kiinni.
tulin kirjastoon.
laitoin ystävälle viestiä.
se ei ymmärtänyt.
vittu minä en halua nähdä sitä.
se ei ymmärrä,
miten minä otin tämän kaiken.
olin jo valmiiksi koko päivän panikoinut sanan oikeassa merkityksessä.
(lääkäri ei uskonut,
että jännitän ja ahdistun tasan yhtä paljon sen luona käynneistä.
minä vain olen oppinut näyttelemään paremmin,
kuin osastojakson alussa.
en tahdo näyttää sitä ulospäin.
sitä pelkoa ja ahdistusta.
en tee sitä tahallani.)
minä en uskalla mennä kotiin päin,
se mies asuu samalla suunnalla.
en tiedä,
mitä tehdä.
en todellakaan tiedä.
tällä kertaa syystäkin.
kädet tärisee,
sydän hakkaa ehkä lujempaa,
kuin ikinä.
kohta se lopettaa lyömästä,
kokonaan.
olen kirjastossa,
mutta silti ihan muualla.
en tiedä..
minä kävelin melko rauhallisin mielin osastolta,
kävin kaupassa.
kävelin junaan.
junassa seuraavalta pysäkiltä viereeni tulee istumaan mieshenkilö.
samassa tajuan sen olevan samainen,
joka kaksi vuotta sitten kesällä metrossa työnsi kielen kurkkuuni,
kehui kauniiksi,
antoi puhelinnumeronsa.
luulin pääseväni siitä silloin eroon antamalla omani
(älkää sanoko,
että minun vika.
en tiennyt.)
mutta kyseinen mies soitteli kaksi viikkoa,
joka päivä.
monta kertaa.
mutta se katosi elämästäni viikkojen kuluttua,
luulin sen olevan lopullista.
tämän vuoden alkukesästä ystävän kanssa oltiin pienessä humalassa,
sama mies tuli juttelemaan.
lähentelyä taas sen puolelta,
vaikka me molemmat välttelimme sitä.
silti se teki niin.
tehtiin melko typerästi,
jäätiin sille valehtelusta kiinni;
näimme saman ihmisen samana ilta vielä uudelleen.
silloin se ymmärsi pysyä poissa.
(hoitohenkilökunnalle on helpompi valehdella).
mutta tänään.
tänään se istui viereeni junassa,
lähenteli,
otti kädestä,
halasi lujaa.
(apua,
ajatukset ei kulje,
kädet tärisevät.
paniikki ei saa tulla.)
pitkän ajan mies yritti saada minua jäätelölle,
syömään,
kävelylle puistoon,
mitä tahansa.
minä olin välttelevä,
en antanut mitään toivoa.
silti se ei lopettanut,
jatkoi vain.
sanoi,
että on etsinyt minua pitkin metroasemia.
PANIIKKI!
etsinyt?!
mitä helvettiä,
en uskalla liikkua kohta enää ollenkaan metrossa!
tai nytkään..
en yksin.
en tahdo miettiä,
miten se kehtasi,
oltiinhan sentään koko ajan julkisilla paikoilla.
lopulta seisoin hätääntyneenä eri kaupungissa ruusu kädessäni.
itketti,
hengitys ei meinannut kulkea.
puhelimesta akku on lähes loppu,
en saa ketään kiinni.
tulin kirjastoon.
laitoin ystävälle viestiä.
se ei ymmärtänyt.
vittu minä en halua nähdä sitä.
se ei ymmärrä,
miten minä otin tämän kaiken.
olin jo valmiiksi koko päivän panikoinut sanan oikeassa merkityksessä.
(lääkäri ei uskonut,
että jännitän ja ahdistun tasan yhtä paljon sen luona käynneistä.
minä vain olen oppinut näyttelemään paremmin,
kuin osastojakson alussa.
en tahdo näyttää sitä ulospäin.
sitä pelkoa ja ahdistusta.
en tee sitä tahallani.)
minä en uskalla mennä kotiin päin,
se mies asuu samalla suunnalla.
en tiedä,
mitä tehdä.
en todellakaan tiedä.
3 kommenttia:
Kun jo yksi kosketus sattuu minuun, en voi edes kuvitella sitä mitä sinä tunsit.
Mä inhoan niitä vanhoja(miksei nuorempiakin) miehiä jotka asiakseen viheltelevät muiden perään.
Vituttaa.
Pysy kasassa.
pääsitkö kotiin turvallisesti?
toivottavasti se efexorin nosto auttaisi. mulla ainakin on auttanut aika isona tekijänä masennuksen hoitoon. meni 225 mg. ja pitäisi mennä vieläkin, mut jotenkin pari kuukautta sitten lopetin. eikä tullut mitään vier.oireita niin sitten sen otto vaan jäi ja jäi. ja nyt miettii pitäiskö sittenkin alkaa syödä sitä taas kun syksy tulee. ja pimeys. ja kaikki. jos kaikki onkin liikaa ja on niin herkkä altistumaan kaikelle tuollaiselle. kyllä sen jo itsekin tietää...
mua vtuttaa ja pelottaa kun mulle tulee rahaa huomenna. sossusta. kun kaikki meni viemäristä alas hip hei huraa. pitäisi selvitä sillä (ei mikään suuri summa) koko loppukuu.
pelkään vaan että kaikki lähtee samantien käsistä. ja menee kolme päivää ja kaikki on oksennettu viemäriverkostoihin. liian kauan se on mennyt niin. ei, ei saa enää. en jaksa. en tahdo edes.
saa nähdä huomenna miten käy. jotenkin vain pelkään ettei hyvin. viimeistään yöllä tulee se ahdistus ja juoksu huoltoasemalle.
pääh. koita pärjätä. jookos kookos <:
mikään ääliö ole.
älä sano niin.
ei se niin ole.
(ei sinun tarvitse poistaa kirjoituksiasi)
Lähetä kommentti