meinasin eilen käydä siellä pimeässä,
josta ei ole paluuta.
mustaa, mustaa.
otinkin vain kasan lääkkeitä kaikkien sijasta,
nukahtaakseni.
minä nukahdin.
tämä aamu oli hyvä,
kunnes äiti sanoo,
että sukkahousuni ovat turhat tänään.
sanon, että osastolla on viileää.
"ei kaikkien tarvi tietää, mistä sä tuut."
mulle sanotaan.
myös hiuksista tuli sanomista:
"oot kyllä niin muuttunut."
nyt tajuan,
kuinka se häpeää sitä.
sitä hävettää astellla ylös ne samat portaat,
jotka päivittäen näen.
äiti häpeää minua.
äitiä hävettää istua lääkärinhuoneessa MINUN kanssa.
minun, oman tyttärensä,
joka ei ole kunnossa.
äiti hävettää se kaikki.
minä olen hävettävä.
minä,
vain minä.
vain toinen tytär on normaali.
voin kuvitella,
miten äiti on salaa yksin huokaillut sitä,
kuinka helpottavaa on,
että pienempi tyttö on kiinnostunut jalkapallosta ja urheilee.
toivottavasti äidille tehdään siellä selväksi,
kuinka SAIRAS hänen ensimmäinen tyttärensä on.
jälkeenpäin varmaan saan liudan syytöksiä niskaani.
minä olen pettymys.
olisin halunnut olla elämättä tämän aamun.
viime päivtä ovat olleet täynnä paniikkeja,
jännitystä,
pahaa oloa.
4 kommenttia:
Onneksi et lähtenyt,
vaan otit niistä lääkkeistä vain osan.
Onneksi.
Huh.
Paljon voimia ja halauksia.
<3
Hyvä, että olet elossa.
En osaa auttaa. Olen vain toinen liian herkkä tähän maailmaan. Mutta voin vain olla tukenasi niin paljon kuin osaan.
Onneksi olet täällä vielä. Olen lukenut sinua ja lisäsin sinut uutukaiseen blogiini. Toivottavasti et pahastu? Minä toivon sinulle kaikkea hyvää.
Älä luovuta, älä edes äitisi takia. Hän ei ymmärrä. Hän ei halua ymmärtää. Mutta täällä on monta, jotka haluavat. Me haluamme olla tukena ja turvana.
Lähetä kommentti