lojuin kauan aamulla sängyssä miettien,
lähtisikö vai ei.
äiti käski edes käymään,
"ettei kukaan luule,
miks oot näin viikonlopun jälkeen pois".
(kiitos äiti)
ajatelkoon ihmiset mitä haluavat,
mutta lähdin.
kolme hoitajaa olivat ihanan huolehtivaisia loppupäivästä,
tunki kuumemittaria ja muuta..
kuume taitanee nousta vielä..
lepoa,
lepoa.
sainpa silti uusituksi reseptit.
olin melko varma,
ettei näin pian tippuisia lisää unilääkkeitä.
olin (onneksi) väärässä.
apteekkireissu olikin k a m a l a .
minulla oli neljä eri reseptiä,
olin ehkä vähän hukassa niiden kanssa!
kun kysyttiin yhdestä sun toisesta.
panikoin.
ja sillä tädillä tuntui kestävän ikuisuuden.
ahdisti.
(inhoan kelaa,
en saanut rahaa,
vaikka olisi täytynyt?
sairauslomani jatkuu aina vaan,
niiden vaatima b-lausuntokin viety sinne..
minä en JAKSA mennä sinne käymään,
en jaksa!
olen loppu.
itken sitten lisää,
kun lääkkeet taas loppuvat.)
apteekkia vielä kamalampi oli bussimatka kotiin.
luulin kuolevani.
henki ei meinannut kulkea,
sydän hakkasi.
pyörrytti,
päässäkin oli kumma paine.
tunnin sinnittelin,
olin niin helpottunut päästessäni ulos sieltä.
olen melko tympiintynyt kaikkeen,
vaikea päästä tästä jatkuvasta yksinäisyyden tunteesta eroon..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti