viime aikoina on täytynyt vain saada sanoja tänne ulos,
olen ollut liian väsynyt ollakseni pidempiä aikoja kannettavan ääressä.
olen vain ollut tässä omassa pienessä rumassa maailmassa,
jossa on kaikki kehnosti (noin lieveästi sanottuna).
olen kiduttanut kuuntelemalla muistoja herättäviä lauluja,
lojunut tuntikausia sängyssä kippurassa.
en ole ollut olemassa.
en minä tiedä.
olen joka päivä sitä mieltä,
että en näe huomista,
että näin ei todellakaan ole hyvin eikä näillä keinoilla koskaan tule onnistumaankaan.
en vain usko.
ällöttää perjantaiset alkoholit ja senjälkeiset ruoat.
niitä oli älyttömästi liikaa.
vitun heikko,
en saa pidettyä enää mistään kiinni!
eikä ollut edes loppujen lopuksi mukavaa.
ehkä karkotin vain yhden ihmisen,
en uskalla ottaa yhteyttä.
minun kuuluu olla yksin.
olin tylsää seuraa,
vaikk juttelin liikaakin.
enpä aiheuttaisi enempää huolta,
jos...
pelkään ihan helvetisti ihmisten menettämistä.
on parempi sulkeutua, olla hiljaa.
ja yksin,
niin ei synny ikävyyksiä takiani muille.
nukuin lääkesekoiluillani muutaman tunnin,
sitten vain pyörin melkein pääni pyörryksiin ja turhauduin.
all hope is gone
2 kommenttia:
minäkin pelkään menettämistä. jos yhtäkkiä ei olekkaan ketään näköpiirissä ajattelen ensin, että nyt ne sai musta tarpeekseen ja lähtivät pois, ja olen yksin.
sitten ajattelen, että ne lähti...
ja minä jäin yksin
Minä pelkään menettämistä varmaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Minun on vaikeaa tutustua ihmisiin, koska pelkään kiintyväni heihin liikaa ja olettavani, että he ovat aina täällä kanssani, mutta joku päivä he ovatkin poissa, eikä minulla ole muuta kuin itseni.
Lähetä kommentti