"nähdään huomenna",
ja minun olisi tehnyt mieli huutaa takaisin,
että ei nähdä enää ikinä.
vaikka hoitaja olikin lääkärillä ymmärtäväinen,
kysyi ja myötäili nätisti.
lääkäri oli mielessään sitä mieltä,
että ei minua voi auttaa.
ei näin,
kun olen tällainen.
että voisiko tuo esimerkiksi olla luonteeltaan erilainen,
se varmasti ajatteli.
eihän sitä noin jyrkästi voinut minulle sanoa,
mutta minä ymmärsin kyllä.
ja osaan loukkaantua ilman suoria sanoja,
vaikka olenkin tyhmä, tyhmä, tyhmä.
minun ajatukseni ei ole hidasta,
tarvitseeko sitä jokaisella kerralla kysyä?
tai sitten se on ollut hidasta aina.
kas kummaa,
ei kukaan ennen moista ole huomannut.
siellä niihin lääkäritilanteisiin en totu koskaan,
ajatukseni on aivan eri toisaalla.
se lääkäri on pelottava,
en uskalla sanoa kaikkea ääneen.
en edes ajatella,
suljen ne pois mielestäni.
olo on nyt niin paha,
että toivoisin tämän johtuvan vain niistä kamalista menkoista.
mutta ei,
silloin pystyisin vain kyyneliin.
nyt en niihinkään.
tätä on jatkunut jo monta päivää tauotta.
nukuin tunnin päiväunet,
ja sain puoliunessa syömiskohtauksen.
oksettaa,
(ja keittiö on pullantuoksuinen.)
osastolta tullessa kaaduin suoraan peiton alle,
olisi täytynyt siellä pysyäkin.
siellä on edes lämmin.
palelen.
tuska ei katoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti