kauas se vie

eräs yliopistopoika luulee minun olevan vain vaikeasti tavoiteltavaa.
täytyisi ehkä sanoa,
että kiitos,
mutta ei kiitos.

ensin soittoja.
(ja minähän en puhu puhelimessa "vieraille",
liian suuri kynnys.)
sitten lukuisia tekstiviestejä,
joissa kyselyä,
nähdäänkö.
tänään sain suoran viestin,
jossa käskettiin tulemaan yliopiston avajaiskarnevaaleille katsomaan,
kun poika on afroamassa.
viinitarjoilut ja muut.
en mennyt.

kaikki alkoi,
kun joitakin viikkoja sitten olin humalassa,
ja vaihdettiin numeroita.
minusta oli vain kiva tutustua.
ja taidettiin ehkä vähän pussaillakin.
pojalla oli aikainen aamu,
lähdin kaksin ystävän kanssa jatkamaan iltaa.
tiedän,
mitä poika haluaa.
mutta sitkeästi se vastusteluistani huolimatta jatkaa edelleen.
jos se ei olisi tehnyt asiaa niin harvinaisen selväksi,
olisin ehkä tarttunut tilaisuuteen tutustua paremmin.
poika vaikutti mukavalta!

en minä tosin tahdo sekaantua kehenkään.
täytyy muistaa ensi kerralla,
että en satuta ketään.
torjun heti,
en puhu edes mukavia.
(kieltämättä tuokin tapaus imarteli minua.
eihän kukaan voi katsoakaan minuun päinkään tosissaan.)

äsken soi taas puhelin.
puhelinsoitto saa minut melkein yleensäkin lähes paniikkiin,
en minä uskalla.

mutta se siitä normaalista elämästä.
(ajattelin leikkiä melkein normaalia,
huijaan itseänikin)

tänään minä olisin tahtonut jäädä lojumaan sänkyyni ikuisiksi ajoiksi.
bussissa nukahdin,
joten en onneksi tuntenut mitään.

kun avasin osaston oven,
hoitaja tuli heti vastaan ensin hymyillen,
mutta huomatessaan ilmeeni,
hymy hyytyi ja jutteli ymmärtäväisesti.
kyseli voinnistani ja viikonlopustani jo ennen kuin olin ehtinyt edes kenkiä ottamaan pois jaloistani.
olin vielä vähän unessa,
mutta tuli parempi mieli;
joku halusi tietää elämästäni.

pääsin heti juttelemaan.
olin niin uninen yhä,
että ei ollut sanoja.
vain se tunne.

lähdin pois,
olisin tahtonut vaan itkeä ja itkeä.
olin niin pettynyt itseeni kuin vain voin olla.

olen aina.

pettynyt.

muutaman tunnin kuluttua siitä olikin lääkäri.
pyysin hoitajan sinne mukaan,
lähinnä turvaksi.
se tietää perjantaipäiväni,
kaikki ne ajatukset.
(muutenkin kuin tietokoneen näytöltä.)

"jaksatko sä elää?",
minulta kysyttiin suoraan.
"jotenkin" taisin sopertaa siinä vaikeasti.
aikaisemmin oli puhe itsetuhosta,
oli pakko myöntää ajatukseni.
mutta kun olisi pitänyt sanoa,
että tahtoisin vaan olevani kuollut,
ne sanat takertui johonkin.
en minä sellaista voi ääneen sanoa!
ja se lääkäri vaati sitä,
esitti saman asian eri tavoin.
että minä inhosin sitä,
tahdoin tilanteesta pois.

pois.

miksi ei voi antaa minun olla,
jos tietää vastaukseni?

lähdin lopulta lääkäriltä pois mukanani oxamin-resepti.

ja kehotus menemään huomenna verikokeisiin.

verikokeista ajatus ei enää edes kuulosta pahalta,
mikä minuun on mennyt?
puoli vuotta sitten jännitin mahani kipeäksi,
kaikki sumeni siellä verikoetilanteessa.
heikotti,
olin vähällä pyörtyä.
enää se ajatus ei herätä mitään tunteita.
melkein jo rutiinia.
että aijaa,
mennään sitten.
turhauttaa vain.
tökkikööt.

lääkäri käski taas tuplata mirtatsapiinia,
eli minun täytyisi syödä sitä nyt 30mg.
minä en sitä paskaa niele.
efexor vaihdetaan johonkin toiseen lääkkeeseen pikkuhiljaa.
perjantaina taas uusi lääkäriaika,
huoh.

koko päivän oli tosi reppana olo,
kun en meinaa pärjätä.
oli hirmu turvallista istua osaston oleskelutilassa omahoitajani kanssa kaksin.
kumpikaan ei puhunut,
mutta oli tunne,
että saan puhua,
jos tuntuu siltä,
mutta minulta ei vaadita mitään.
vain jos haluan.

minua katsoi peilistä aamulla minua joku ruma otus.
ja niinpä jätän aterioita välistä,
mutta osastolla syön kiltisti.
(mutta vähemmän kuin tyttö)
nyt olisi nälkä,
voisin laittaa suuhuni jotain.
mutta en JAKSA.

oli pakko ottaa rauhoittava,
tunnen olevani niin epäonnistunut.

ei tämä pahaa oloa poista,
tai epäonnistunutta tunnetta elämässä.
tätä kaikkea.

oon jossain sumussa,
en näe valoa.
on vain tämä kupla,
josta ei pääse pois.
sinne parempaan.

olisipa joku turva,
tai edes turvakeino,
joka oikeasti toisi turvaa.
johon voisi turvautua.
mutta ei ole mitään.

laahustan huomiseen.
ja taidan luovuttaa ja kysyä siitä minua pelottavasta ajatuksesta:
osastosta.
päiväosasto ei taida riittää minulle,
riittääkö minulle mikään?
onko oikeasti muka jokin apu jossain minua varten?

ja taas tuli puhelu.
minä sekoan.

pelkään elämään helvetisti.
mietin,
pelkäänkö elämää enemmän kuin kuolemaa.
en tiedä,
minä en tiedä tosiaankaan.

mutta jaksan huomiseen.
huomisessa on ne hymyilevät huomenta-toivotukset,
meidän oma pieni askarteluporukka.
(tänään hymyilytti,
kun tulin huoneeseen ja sanottiin,
että nyt onkin vakioporukka kasassa.
minä kuuluin johonkin!)

voi ei,
päässäni on ihan liikaa kaikkea.
tajunnunvirtaa.
täytyy pysäyttää.
(ja lääkäri kysyi,
koenko ajatukseni liikkuvan hitaasti!)

nyt on aika antaa itseni vajota.