huomenta!

kello on vähän yli seitsemän,
kun kelloni soi.
nousin kuin robottina ylös,
vaikka päässä huojui vielä.
kävin vessassa,
tulin avaamaan koneen.
istun tässä,
vieläkin lääkepöhnässä.

en osaa kirjoittaa asioista,
joista haluaisin.

mutta minähän olen osastolla ajoissa.
tänään minä olen siellä.
ei minun tarvitse epäonnistua sentään ihan jokaisessa asiassa tässä maailmassa.
eihän?

vttu kun ne unilääkkeet eivät riittäneet.
ei mihinkään.
napsin niitä yksi toisensa jälkeen.
en edes muista,
kuinka paljon,
purkin tyhjäksi.
sen jälkeen etsin jokaisen laatikon läpi.
ei mitään missään,

vain kolme vaivaista rauhoittavaa.

söin nekin pois.
tänään haen tenoxeja.
ehkä saan nukkua.

jonkun täytyisi pitää huolta.
minä en itse enää osaa.

mutta ei kukaan täällä välitä.

eilenkin olin niin helvetin yksin,
että se repi minut riekaleiksi.
olen kai liian läheisriippuvainen.
mitätön.
en-mitään.
täysi paska,

jolle täytyy turhautumiseen asti vakuutella että kelpaan.

että kelpaan tähän elämään,

ihmisille.

en todellakaan elä itseäni varten.

koira nukahti,

kun silitin ja rapsuttelin sitä.

toinen hyppäsi häntä heiluen sänkyyni.

(kyllä,

meillä koira saa tulla sänkyihin!)

rakastan sitä otusta ehkä maailman eniten.

ja pelkään menettäväni senkin.

sitten ei ole minuakaan.