olen niin väsynyt.
väsynyt elämään.
sadepäivä.
olisin voinut laittaa enemmän vaatetta päälle,
mutta sama se.
paleltaa.
ja pyörryttää.
en syö.
(no älä sitten valita,
niinpä!)
osaan hallita vielä jotain.
verikokeissakäyminen ei ollut mitään,
vaikka se täti tökki normaalia kovempaa,
putkiloiden välissäkin tunki neulaa vain syvemmälle ihoon.
pahempaa oli odottaa siellä ruuhkassa,
20 ihmistä oli ennen minua.
järkyttävää.
tulin äsken kotiin.
kävin kahdesti juttelemassa osastolla.
siinä välissä istuin vessan lattialla ja vihasin itseäni.
kävin juomassa keittiössä vettä,
kävelin edestakaisin.
panikoin.
ja sitten ovi taas auki.
ja taas olin maailman surkein.
tuli olo,
että hoitaja hoitaa tänään vain todellakin rutiinilla työnsä,
että minulla ei ole mitään väliä oikeasti.
"mun taitaa olla turha ilmeisesti sanoa sulle,
että kyllä se siitä."
jotain se sentään ymmärsi!
kun kerroin,
että poissa osastolta oloni vain pahentuu,
minulle puhuttiin kuin odottaisin jotain ihmeparantumista.
vittu.
en odota edes parantumista,
ei sitä tule.
ei edes kaunista päivää.
jätin iltapäiväkahvit välistä.
astuessani hoitajan huoneesta,
muut nauroivat siellä.
pakenin toiseen suuntaan.
päässä heitti,
tärisin.
halusin vain kadota.
ei minulla ole väliä,
ei minua tarvitse auttaa,
ei minua tarvitse edes kuunnella,
ei minulle tarvitse sanoa mitään,
ei minua tarvitse edes muistaa.
kiitos hei.
väsynyt elämään.
sadepäivä.
olisin voinut laittaa enemmän vaatetta päälle,
mutta sama se.
paleltaa.
ja pyörryttää.
en syö.
(no älä sitten valita,
niinpä!)
osaan hallita vielä jotain.
verikokeissakäyminen ei ollut mitään,
vaikka se täti tökki normaalia kovempaa,
putkiloiden välissäkin tunki neulaa vain syvemmälle ihoon.
pahempaa oli odottaa siellä ruuhkassa,
20 ihmistä oli ennen minua.
järkyttävää.
tulin äsken kotiin.
kävin kahdesti juttelemassa osastolla.
siinä välissä istuin vessan lattialla ja vihasin itseäni.
kävin juomassa keittiössä vettä,
kävelin edestakaisin.
panikoin.
ja sitten ovi taas auki.
ja taas olin maailman surkein.
tuli olo,
että hoitaja hoitaa tänään vain todellakin rutiinilla työnsä,
että minulla ei ole mitään väliä oikeasti.
"mun taitaa olla turha ilmeisesti sanoa sulle,
että kyllä se siitä."
jotain se sentään ymmärsi!
kun kerroin,
että poissa osastolta oloni vain pahentuu,
minulle puhuttiin kuin odottaisin jotain ihmeparantumista.
vittu.
en odota edes parantumista,
ei sitä tule.
ei edes kaunista päivää.
jätin iltapäiväkahvit välistä.
astuessani hoitajan huoneesta,
muut nauroivat siellä.
pakenin toiseen suuntaan.
päässä heitti,
tärisin.
halusin vain kadota.
ei minulla ole väliä,
ei minua tarvitse auttaa,
ei minua tarvitse edes kuunnella,
ei minulle tarvitse sanoa mitään,
ei minua tarvitse edes muistaa.
kiitos hei.
6 kommenttia:
Great!!!
Congratulations.
Tuntuu niin surulliselta lukea näin surullista tekstiä.
Älä sano itsestäsi noin pahasti. :<
Yritä jaksaa uskoa, että vielä
jonain päivänä sinäkin olet ehjä.
<3
Halauksia. <3
kyllä sinulla on väliä.
eikä siihen ole mitään sanomista, koska se on ihan totta.
koita jaksaa.
ei oikein tiedä mitä sanoa, kun ei sellaisia sanoja oikein ole, ainakaan minulla, joka saisi sinut voimaan paremmin.
mutta taas <3 halauksia ja voimia huomiseen päivään.
Minunkin tulee kovin alakuloinen olo, kun luen näitä sanojasi. Tahtoisin auttaa ja olla enemmän läsnä. Tahtoisin, että sinun olisi parempi olla. Sinä ansaitsisit sen.
<3
hei,
ajattelin lähettää kutsun kun oli sinun osoite kuitenkin. jos haluat jatkaa lukemista.
mutta mutta, onnistuiko se salaaminen? kun olen aika käsi näiden tietokoneiden kanssa, enkä tiedä miten varmistaisin, että kaikki on nyt salassa ja turvassa...
hmph.
halaus.
kiitos että jaksat jatkaa. enkä haluaisi menettää niitä tärkeimpiä joihin on "tutustunut" tämän blogin aikana.
ääh. en minäkään nukkunut. nukahdin kymmeneltä aamulla. olisin voinut itkeä, mutten jaksanut edes sitä.
kaikki on niin helvetin ristiriitaista ja pelottavaa. enkä halua pilata mitään. en nyt. en todellakaan.
ehkä kaikki selviää..
olet tärkiä <3
Lähetä kommentti