älä sano

"sulla näyttää olevan tänään hyvä päivä",
minulle sanottiin aamulla.
nukuin viime yönä kertaakaan heräämättä!
sellaista ei ole tapahtunut kuukausiin.
ja olinhan minä myös paljon normaalia pirteämpi.
(toki taas ensi yö menee valvomiseksi,
joten ei huolta.)

puhuin osastolla ihmisten kanssa enemmän kuin tänä koko aikana yhteensä!
ja kyllä,
olen ollut sulkeutunut siellä.
en vain jaksa.
en ole jaksanut puhua kenenkään kanssa.
ainoastaan kuunnellut ja myötäillyt ihmisten juttuja,
jos joku on tahtonut puhua minulle.
tänään puhuin oma-aloitteisesti,
vaikka minua ärsytti edelleen yksi ylipirteä nainen,
joka puhuu siellä taukoamatta.
ei minulla ko. ihmistä mitään vastaan varsinaisesti ole,
mutta en jaksa aina sitä hölötystä.
eikä hetkeäkään hiljaisuutta sen ollessa paikalla.
ja vaikka se ei olisikaan paikalla,
kälätys kuuluu toiselta puolelta osastoa!
tänään minä sain neuvoa sitä askartelujutuissa,
koska se pyysi apua.
apua minulta?!
öhm.

päätä särkee.
muuten olo oli aamupäivän suhteellisen hyvä!
paitsi kaipasin eniten juttelua hoitajan kanssa,
mutta ei sillä ollut aikaa.
ei tänäänkään.
teemaryhmä sun muuta..

käytiin kierrätyskeskuksessa kaikki täpötäydellä bussilla,
ugh.
selvisin bussimatkasta ihmeen hyvin silti.
mutta siellä itse paikassa..
ei luoja!
taistelin paniikkia vastaan,
en pystynyt katselemaan mitään.
kaikki energia meni siihen,
että en pyörry ja pysyn tajuissani.
laahustin hoitajien perässä.
en tajunnut tietenkään ottaa rauhoittavaa.
mutta kun ei niistä tunnu olevan apua.

kiertelyn jälkeen mentiin viereiselle huoltoasemalle kahville.
siellä joutui seistä kahvittelun ajan,
sekin oli hirveän kamalaa.
kahvimuki pysyi visusti pöydällä.
ja kun join,
täytyi pitää kaksin käsin kiinni,
että ei putoa.

minua huimaa yhä,
melkein koko ajan.
olen syönytkin normaalisti ja vähän enemmänkin.
en tiedä,
mistä tämä johtuu.

lähdin kahvittelun jälkeen kotiin päin,
paniikki vain yltyi.
yritin kirjoittaa päiväkirjaa,
mutta kirjaimista ei tullut mitään.

aamulla on lääkäri.
ja menen ehkä hoitajalle itkemään taas viikonlopusta..
(no,
en minä siellä sanan varsinaisessa merkityksessä osaa itkeä tietenkään.)
minua vain pelottaa viikonloput ihan suunnattomasti,
vaikka tiedän,
mitä tehdä oikein pahan olon yllättäessä.
silti.
minä p e l k ä ä n.

äiti oli avannut yhden postini,
kun kerroin siellä olevan vain reseptejä.
"meillä on oikeus tietää,
mitä lääkkeitä sä syöt ja miten paljon"
VITTU!
ei tasan ole,
ei sillä ole oikeutta avata postejani ilman lupaani.
sulkeudun äidiltä taas,
hetken jo vähän puhuin..
se loppui tähän.

itken taas.
kaikki vyöryy päälleni entistä lujemmin.

yöstä ei tule mitään,
tiedän sen.

mistään ei tule mitään.