so easy to forget

asiat oli hieman auki,
vaikka silti niin loppu.
nyt se on lopullisesti loppu,
oikeasti loppu.
poika ei enää muistanut minua:
"siitähän on jo kolme kuukautta :O"
ja luuli minua joksikin toiseksi tytöksi.
ja sitten se viimeinen viesti ikinä,
tallensin sen.
(tyhmä tyhmä!)

lähetin neljälle muka kaverille viestiä,
ei kenelläkään ole aikaa.
ei minulle.
ei kukaan halua viettää aikaa kanssani.
(en minäkään olisi halunnut!)

minut on unohdettu.
unohtakaa kaikki.

olen vain helvetin kateellinen paska;
kaikilla muilla on asiat paremmin,
kaikilla muilla on ystäviä,
kaikista muista välitetään niin,
että he tuntevat sen.
kaikki muut sitä ja tätä.
minä olen vain täynnä tätä sairautta.

olisi ollut keskiviikkoiseen kuvaryhmään tuherreltavaa,
mutta huomenna sitä ei tietenkään ole.
ei ole mitään huomenna,
vain ihmisten teennäinen seura osastolla.
ja minä vaikeasti kippurassa villapeiton alla sohvalla kuuntelemassa,
kun muut puhuvat tai tuijottelevat seiniä,
joku ehkä selailee lehtiä.
tätäkö on kaikki,
minkä vuoksi nousen aamuisin?
ei todellakaan tämän kaiken pahan olon arvoista.

taidan luovuttaa tämän päivän suhteen jo,
unilääkettä ja rauhoittavia kurkusta alas vain..
(osaan nielaista jo ilman vettä,
sairasta kuulemma.
mutta hulluilla huvit onkin ilmaiset,
virn.
onneksi minulle voi sanoa niin,
enhän minä mitään muuta enää ole.)

itkuksi kaikki muuttui sittenkin.

voin siis lohtusyödä ja paisua,

itken jo valmiiksi.

ei ole väliä.