tyhjiä teitä puhaltaa, tuuli kantaa sanoja

eilen en saanut uusittua unilääkereseptiäni,
koska kuulemma niitä pitäisi olla sen ja sen verran jäljellä.
kiitos,
hei hei.
ja sisimpäni itki.

panikoin,
ahdistus puristi minut kasaan.
miten saan unta
ja paniikkikohtaus kotona.

naputtelin tekstiviestejä.
ja yksi enkelityttö laittoi postiin tenoxeja,
tänään postilaatikossa odotti kuori minua.
osa murusina pienessä kirjekuoressa,
osa ehjänä.
ja minä kiitän.
kiitän niin paljon.
kiitos.
nyt on ainakin muutama yöni turvattu unilla.

minä mietin,
kuka on tehnyt maamme-lauluun sanat,
minä mietin,
kuka on keksinyt puhelimen,
minä mietin numeroita,
kuvasarjoja,
sanojen merkityksiä..
mietin ja tunsin itseni tyhmäksi.
siis oikeasti tyhmäksi!
minä olen aina inhonnut alias-peliä ja päässälaskuja.
ja jouduin ne kohtaamaan.
tein virheitä,
vastaan tuli kummallisia sanoja.

kaksi ja puoli tuntia minä istuin siinä samassa tuolissa,
yksi pieni tauko siinä välissä.
ja taas lisää kysymyksiä.

sain taas uuden ajan,
ensi viikolla mahdollisesti jatkuu taas.
silloin jälleen harhailen ajatuksissani,
vaikka täytyisi keskittyä edessäni oleviin tehtäviin.
mutta minä vain tuijotan ikkunasta ulos,
puiden heiluessa tuulessa.

testejä tekevä psykologi oli ihan mukava,
onneksi.
jokin siinä silti häiritsi.
no,
ehkä se kuului työnkuvaan.

kello oli yksi,
kun avaan kotioven.
vajoan sängynpohjalle.
sammutan valon,
verhot kiinni.
kaikki mahdollisimman pimeäksi.

ja minä vaihdan kotivaatteet päälle,
sitten peiton alle.
tunnen itseni niin helvetin uupuneeksi,
kuin vain voi itsensä tuntea.
henkisesti ihan loppu,
fyysisesti ihan loppu.
mitään ei jäänyt minusta jäljelle,
kaikki revittiin irti.
mutta uni ei vain tullut.
makasin ajatuksiini uppoutuneena tunteja,
kunnes tuli lääkkeen aika.
lääkkeen,
joka sai minut nousemaan ylös äsken.
se vähän piristää hetkeksi.
kohta taas vajoan.

aamulla saan taas kipittää osastolle,
jonne en enää tunne kuuluvani.
ja vain siksi,
koska aikani käy siellä vähiin.
huspois,
mitä enää täällä teet -ajatuksia näen hoitajien katseissa.

vihaan sitä,
kun parantumiselle on asetettu tietty aika.
EI SEN PITÄISI MENNÄ NÄIN!
ei pitäisi olla mitään ns. normaalia aikaa,
kaikki ovat yksilöitä.
ärh.
ja sitä vain yrittää sulautua siihen kastiin,
johon pistetään.

ja tässä mun askeleet
jotka eivät riittäneet

tyhjiä sanoja

bussissa taas välähti mieleeni muistoja,
niitä kipeän ihania muistoja.
muistoja,
jotka ei tule enää koskaan takaisin.
ja miten minä kaipaan niitä.
haluan ne takaisin.
mutta se on yksi asia,
mitä ei vaan voi saada enää.

posti toi myös todistuksen suoritetuista yo-kirjoituksista.
eli toisinsanoen paperin,
jonka voi heittää roskakoriin heti.
se yksi typerä englanti puuttui,
kolme kertaa käytetty.
ja sitä rataa.
mutta en ole vieläkään valmis ajattelemaan koulua.

minä palelin ulkona,
minä palelen sisällä peittojen alla.
minä palelen kaikkialla
ilman sinua.

ja ajatukset harhailevat taas omia polkujaan.

paha olla.

toivoisin nyt kellon olevan jo enemmän,

koska ei voi mennä nukkumaan vielä.

huominen täytyy elää kellon mukaan taas.