kerro miksi on vaikee, olla nyt ja uskaltaa

kotona tulee kestömättömiä ahdistusaaltoja,
ne vie mukanaan.
tänään osastollakin,
makaan kippurassa sohvalla.
en tee kotonakaan mitään.

tipun kyydistä,
mutta minua raahataan perässä.

kestin eilisenkin,
vielä tämä päivä,
tämä ilta,
yö..
jos sitten helpottaa?
(ei,
ei se helpota!)

pian en jaksa enää edes toivoa.
valetta on aina on toivoa -puheet,
en jaksa kuunnella sellaisia.
minä en jaksa enää toivoa!
se on ollutta ja mennyttä elämää,
kun vielä jaksoi.
jaksoi elää,
uskoa tulevaan.

tuleva viikonloppu lisää ahdistuskerrointani triplasti,
se kuristaa,
se pelottaa,
se tappaa minut sisältä.
se vie kaiken energian,
vaikka kalenteri on tyhjä.
liikaa tyhjää,

vain tyhjää.

tyhjyyttä täynnä.

miten voi olla kuolemanväsynyt,
vaikka ei tee mitään?
opiskelu tuntuu kaukaiselta,
vaikka se pitäisi olla lähellä.
ihan tuolla nurkan takana.

elämä on kaukaista.
se pelottaa,
en halua uusia haasteita.
en jaksa pelätä,
mutta pelkään.
siihen menee kaikki voimat.

ohuenohut lumipeite narskuu askelten alla,
jos vain ulos uskaltautuu.
minä en uskalla,
paitsi ne miltei pakolliset:
kävelyt pysäkille ja osastolla syömään.

meetkö huomenna lääkärille,
äiti kysyy tullessani kotiin.
en tiedä,
en tiedä.
mutta käsitän,
että se olisi hyvä.
edessä kaksi pitkää ja tyhjyyttä täynnä olevaa päivää,
jolloin en pärjää.
en pärjää,
vaikka uskottelisin niin itselleni.
aina sitä silti jotenkin pärjää,
mutta ei siihen tarvita kuin se yksi sekoaminen.
eikä pärjääkään.

hautaudun peiton alle katsomaan muumeja.
yritän unohtaa elämäni hetkeksi,
edes pieneksi hetkeksi.