tiedä en, mä löydänkö takaisin, tää outo tie mua vie

minä kyllä uskon,
että sä pärjäät
ja nuo hoitajan sanat on kaikuneet joka hetki päässäni.

hengitän minuutti kerrallaan,
pitkiä minuutteja.
minuutit tunteja.

olen reilulla kädellä vain nielaissut lääkkeitä,
nukkunut kellon ympäri,
yrittänyt pärjätä.
vaikka tämä on täysin väärä tapa.
jos en nuku,
hereillä minä uppoan kirjan tai elokuvan maailmaan.
ja niin kaksi päivää on melkein hujahtanut ohitseni.

nyt se ahdistus tulee taas,
kun alkaa ajatella elämää.
ei niitä asioita voi ikuisuuksia siirtää syrjäänkään,
mutta pelottaa kaivella niitä.
ahdistus on niin suurta.
niin kestämätöntä!
sanat ei edes riitä kertomaan.

toivon tammikuun jatkuvan ikuisesti,
mutta päivät vähenevät koko ajan.
olen kauhuissani.
minä pelkään niin hirveästi:
mitä jää?

edessäin ovi avataan tuntemattomaan
siihen tuntemattomaan,
jota en halua nähdä.
sen tuntemattoman oven,
jonka taakse en näe.

kuuntelen angstisia lauluja,
muistoja muistoja.
ja minä kidutan itseäni.

pakenen takaisin virpi hämeen-anttilan muistan sinut amanda -kirjaan.
se on vienyt ihanasti mukanaan.
kun vain jaksan keskittyä.
sitten kun en,
vaivun uneen.
(ja peläten odotan,
milloin lääkkeet ei enää autakaan minua nukahtamaan.)