pimeyteen meidät merkitään

haikeaa osastoelämää,
vaikea luopua.
niin helvetin vaikeaa.

se tuntuu niin lopulliselta,
vaikka ei välttämättä ole sitä.
mutta mitä luultavimmin on.

kirjoitettiin sille naiselle kortti,
vaihdettiin puhelinnumeroita ja sähköpostiosoitteita.
silti tuntuu surulliselta.

lopuksi pitkä halaus ja hyvää jatkoa -toivotukset.
niin sen vain täytyy mennä,
ihmiset menevät eteenpäin.
ihana kuulla,
kun hänen sanat tuli suoraan sydämestä.
tiesin sen.
tiedän.
ihanaa kun sä olit täällä,
ja minä muistelen niitä sanoja tästä eteenpäin kauan lämmöllä.

aluksi hän vain nukkui päivät,
kunnes alkoi piristyä.
lopuksi s loisti kuin aurinko,
kuin vastarakastunut.

enkä minä olisi tahtonut irrottaa otetta hänestä.
s on kuulunut päivisin osastolle kanssani,
ollaan piristetty ja lohdutettu toinen toisiamme kuukausia.
ja välillä oltu vain hiljaa.
s kuuluu piristämään kuvataideryhmää,
kyselemään ja kommentoimaan,
puhumaan.

maanantaina odotan tyhjyyttä.
ei s enää astu niistä ovista meidän luo.
(ja en ajattelekaan sitä,
kun minäkään en!)

tuntuu vaikealta avata uusia ovia,
jättää vanhat taakse.

pelottaa,
että siipeni ei vielä vain kannakaan;
mitä sitten?



mitä sitten?
täytyykö myöntää,
että ei selvinnytkään
että on taas epäonnistunut?

minuun niin uskotaan,
omahoitaja puhuu kokemuksistaan.
(eli niistä ns. normaaleista potilaista,
mikä en taas tunne olevani!)

tänään omahoitaja ei ollut puhumassa mitään.
ja minä odotin sitä apua niin,
eilispäivästä asti.
minä odotin turhaan.
poissa.

olen pettynyt tähän elämään.
aina tulee vain lisää mutkia matkaan.
matkaan,
jota en jaksaisi tehdä.