odotettu keskiviikko.
herään ennen aamuviittä ahdistuneena,
mutta kuitenkin hieman helpottuneena.
ovet osastolle ovat auki tänään.
eikä minua käännytetä pois,
sen tiedän.
tunnen itseni silti ulkopuoliseksi paikassa,
joka on tuntunut viimeiset puoli vuotta hyvältä.
se tieto pääkopassa,
että viimeinen päivä,
se uloskirjautumispäivä,
lähestyy.
ja se kaikki jää sinne ovien taakse.
päivä on ollut täynnä ahdistusta,
ei ole koskaan tauotta ahdistanut näin hirveästi.
pää täynnä ajatuksia,
en vain saa niitä sanoiksi.
paniikki,
olen paniikissa.
osastolla oli vihdoin omahoitaja töissä.
kesken vaikean keskustelun palohälytin soi.
ja lujaa soikin,
kuului yleisestä tilasta sinne oven taakse.
korvat meinasi mennä lukkoon,
ja minä vain panikoin lisää.
täytyi siirtyä huoneista pois.
hetken kuluttua jatkettiin keskustelua omahoitajan kanssa,
hälytys oli turha.
minun on niin paha olla.
tämä ahdistus vie mukanaan,
eilisiltana en naarmuilta säästynyt.
näitä sanoja en osaa ääneen sanoa.
minunhan pitäisi voida paremmin!
olen pettymys kaikille.
kolme viikkoa
ja heihei turvallinen osasto.
ja tervetuloa kylmä maailma (not!)
pelottava maailma.
ja merkitsemättömyys,
tyhjyys.
kolme viikkoa,
ja minä tahdon kuolla.
en tahdo kääntää kalenterista uutta kuukautta,
en odottaa seuraavaa päivää.
en jaksa elää
enää hetkeäkään.
3 kommenttia:
Brilliant!!!
Osaisitpa ajatella niin, että jokainen "loppu" on uusi alku. Osastolla kokemasi turvan voit mielikuvillasi siirtää myös osaston ovien ulkopuolelle. Pitää vain olla paljon voimaa jaksaa.
Ja tiedän, että sitä sinusta löytyy. Olet vieläkin elossa, vaikka syvällä olet uinut.
Voimahalaus.
Kirjoitat niin kauniisti vaikeista asioista, se on kuin herkkä satu.
Ethän anna tekstisi kuolla pois, rivien välistä pystyy aistimaan, että jonain päivänä sinäkin elät.
Voimia.
Lähetä kommentti