missä sä oot ollu?,
kysyy äitini.
kerron tulevani ystävältä osaston jälkeen.
ai,
luulin sun käyvän koulussa,
äiti sanoo nauraen.
ja minä tahdon kadota.
kadota siitä hetkestä,
kadota jokaisesta hetkestä.
puikot ja virkkuukoukku oli tänään yhteistyöhaluinen,
kerä oranssia pehmeää lankaa väheni nopeasti.
tuli paljon näkyvää aikaan,
ja sain kehuja.
olin hieman otettu;
minä osaan vielä jotakin!
muuten olen ollut palasina lattialla
en enää ole kertonut asioistani,
en enää osaa edes kirjoittaa,
en elää sanoissa
enää en ole minä
en voi olla tällainen
ehkä minusta on jäljellä enää kuvat
ei enää edes kyyneliä
olen vain kietonut itseni tähän kontrolliin,
en edes halua irrottaa otetta siitä
luulin,
ettei näin voisi ikinä käydä
minä ihan oikeasti luulin
ei tätä kaikkea
minä luulin
2 kommenttia:
ei ehkä ole niitä oikeita taikasanoja, mutta sekin että toinen tulee ja jättää merkin, ja taas muistaa, ettei ole ihan niin yksin. kiitos ja pus.
minulla on niin hirveä läskiahdistus. paino on noussut samaan kuin maaliskuussa kun pääsin pakkohoidosta. kaikki se kituuttaminen taas ihan turhaan. ja uudestaan... ei jaksa. ja en vaan voi uskoa, kun joku sanoo minulle, että olen hyvä ja kelpaan. että olen kaunis näin. en vain voi nähdä sitä niin. enhän minä näin voi kelvata jos olen ollut pienempikin...
Ihanaa kuulla, että minua on ajateltu. <:
Kyllä sinäkin olet ollut ajatuksissani.
Olen monesti meinannut kirjoittaakin sinulle, mutten sitten loppujenlopuksi ole koskaan saanut paperille aikaiseksi sanoja. Pöh.
Lähetä kommentti