kuljin kotiin siipi maassa

"minä en tiedä",
niin minä vastasin liian monesti.

ihan liian monesti,

koska niitä sanoja ei voinut lausua ääneen.
ja lääkäri tuijotti syvälle silmiini,
minä väistelin sitä katsetta.
katsoin maton raitoja,
laskin niitä.
välillä katsoin omahoitajaan,
hetken lääkäriäkin.
itseltänikin salaa.

seurasin kelloa hiljaisina hetkinä.
halusin jo kahvia,
en enää jutella joutavista.
(koko elämäni on sitä)

tiesin pelkoni käyvän toteen:
vapaapäivä.
valitsin tiistain.
se ei ole kiinni viikonlopussa,
joka on nyt jo liian pitkä ja vaikea.
tiistai,
se on ainakin perjantaita parempi.
perjantaisin takerrun,
en tahdo lähteä kotiin.

mitä minä teen tiistaina?
mitä minä teen joka tiistai?

minä en tiedä!

en halua vapaapäivää,
en ainoatakaan.
tahdon mennä aamuisin osaston turvaan,
olla mahdollisimman vähän yksin.
mahdollisimman vähän kotona,
jossa ilmapiiri ei ole miellyttävä.
mahdollisimman hyvässä paikassa.

entiselläni on uusi,
uuden uusi.
ehkä hyväkin,
ainakin minua parempi.
ja korvissani soi:
mikä sulla on,
onks sulla joku toinen?

ihmiset merkitsevät minulle enemmän,
kuin minä heille.
yhdellekään.

ja näin minä vain törmäilen seiniin.
seinästä toiseen.
se seinä on tiiliskiveä,
minuun jää aina jälki.
jälki toisensa jälkeen.

minä murenen.

aina vain lisää.

ja vielä.

juuri kun päästän lähelle,
minut työnnetään pois.
joko suoraan tai huomaamattani.
tai niin ne luulevat,
että en huomaa.

en osaa irrottaa ihmisistä.
mutta mikä naurettavinta,
en edes osastosta.

ei se näin vaikeaa voi olla.
ei voi.

elävät ja kuolleet
ja sitten ne tällaiset,
kuin minä.
siltä väliltä.
en tunne eläväni.
en muista enää,
millaista se oli,
miltä se tuntui!

vai olenkohan elänyt koskaan.

tuntui hölmöltä hakea lääkkeitä,
joita en syö.
(en enää ikinä!)
ja pyytää sitä ennen uusimaan resepti.
tuota lääkäriä en enää vaivaa,
ajattelin.
nyt jo on liikaa lääkesotkuja,
edestakaisin venkslaamisia.
(en minäkään jaksa)

lääkäri huokaili,
otti ison kirjasen käteensä.
selaili ja mietti.
mietti lisää.

tunsin olevani erittäin v a i k e a.
mielessä pyöri muiden potilaiden puheet siitä,
kuinka ko. lääkäri tietää,
mitä tekee.
että tekee päätöksensä hetkessä,
koska on ammattitaitoinen.
ja kokemus.
mutta siinä vieressä se mietti ja selaili kirjaa.
teki mieli valehdella ja lopettaa se pähkäily.
se reilu kaksiminuuttinen tuntui tunnilta.
tai kahdelta.
ikuisuudelta.

tunkisin ilman suurta ruokahalua nuokin mirtatsapiinit naamaani,
kuten muutkin minulle määrätyt lääkkeet.
kiltisti vain alas.
mutta se ruoka tulee vastaan.
ei,
ei,
ei.
ei minulle.
ei enää,
edelleenkään.

joskus en jaksa,
suljen silmät,
ja leikin ettei mua ees oo

nyt on joskus.
leikin koko viikonlopun.

kirjat,
käsityöt,
askartelu,
televisio.
ne täyttävät pääni unohduksiin.
täyttävät niin kauan,
kuin jaksan.

hajoan niiden tiiliskivien alle.
aina vain pienemmiksi palasiksi,
murusiksi.
sitten eroa ei enää huomaa.

mihin mä meen

kahvia ainakin voin keittää lisää,
se ei ole syömistä.

illalla isä kantoi sänkyyni suklaata:
lapsosille vähän namia,
se sanoi.
olin ihmeissäni,
katselin sitä isoa suklaapatukkaa.
hymyilin ja kiitin.
ihmettelin lisää:
mitä hittoa?!

en minä ilostu enää makeisista.

mutta ehkä isän tarkoitus oli hyvä.

no,
jos vähän maistan.
eihän se haittaa!
ja pian heitin sen roskan lattialle,
ei kuulunut ääntä.
ei kopahdusta,
kun se kosketti paljasta lattiaa.
söin siis kaiken pientä murusta myöten,

tajusin.
iltapala jäi väliin.

näin minä toimin.
jos sorrun,
se on jostain muusta pois.
tai vaikka sortumista ei tapahtuisikaan.
täytyy pystyä johonkin.
edes johonkin!

tämä tyttö on epäkunnossa samaan aikaan,
kun puhuu lääkärille,
miten on paranemaan päin.
kysymysmerkki syyksi.
(täytyy irroittaa,
minun vain täytyy)

suuri kysymysmerkki joka asiaan,
en osaa eritellä pelkojani tai olojani.
se on vain tunne!
se ei ole minä,
eihän?
(sanokaa ei)

minä kävin ajatuksissani lääkärillä äidin kanssa käytyä keskustelua lävitse.
äiti oli niin iloinen,
kun kävin koulussa.
ja kuuntelin jopa koko tunnin läpi!
äiti oli ylpeä.
äiti o n niin ylpeä.
(minä en ole)

minä en voi pettää äitiä,
en saa olla enää heikko.
minun täytyy olla vahva,
ei tällainen kuin tunnen nyt olevani.

mutta minä olen häviäjä.
se minä olen.
h ä v i ä j ä.

herra ylppö laulaa:
olen voittaja

minä tuskin voin koskaan niin sanoa.

en edes haaveilla,

koska en uskalla.

kaiken hyvän masennus on syönyt minusta.

minä en ota mitään takaisin,

masennus vaan syö ja syö.

ja annan syödä.

niin on helpompi.

tänään näin on helpompi.