väärä

olen alkanut juoda kahvia,
jättämään aterioita välistä,
syödä yhä enemmän omenoita,
ja mikä pahinta,
lihoa!
kiitos lääkkeideni ja tämän mieleni.
minun on pystyttävä pysäyttämään se,
minun täytyy,
ennen kuin on liian myöhäistä.
ennen kuin se on vielä hankalampaa,
mahdotontakin kenties.
minun täytyy ostaa vaaka,
en luota meidän vanhaan enää.
tämä ei voi olla totta,
ei voi.
herättäkää minut tästä pahasta unesta.

olen saanut selville itsestäni,
että minä en todella tarvitse sitä poikaa,
joka mielellään kulkee kaduilla kiinni mussa,
viettää aikaa kanssani,
kertoo rakastavansa,
yrittää uskotella,
että minä olen se tärkein,
kyselee kuulumisiani,
vaikka minä en jaksaisi tarttua puhelimeeni.
ja silti,
silti minä en tarvitse sitä,
minua ahdistaa!
mutta kuinka sen voi kertoa toiselle,
onko jo liian myöhäistä irrottaa ote?
minusta on helpompi olla yksin,
vaikka ennen ajattelin,
ettei kukaan minua edes huolisi.
ja kun huolii,
karkotan sen pois.
minä en tiedä,
mikä minulle olisi hyväksi.
mutta tiedän,
että en halua olla enää tässä suhteessa,
vaikka pojassa ei ole mitään vikaa,
minussa on.
poika löytää paremman tytön rinnalleen,
varmasti löytää,
helpomman.
sellaisen,
joka ei ahdistu läheisyydestä,
uskaltaa olla hetkessä kiinni,
sellaisen normaalin tytön.
minä en edes ole ansainnut niin hyvää ihmistä,
en ansaitse ketään.
tukehdun tähän tunteeseen.
jos toinen ei vaadi minulta liikoja,
minä itse vaadin,
vaadin muidenkin puolesta.

viikonloppu oli täynnä aurinkoa,
nurmikolla makoilua,
hullujenhuone-kirjaan upputumista,
syömättömyyttä ja ahmimista,
eli paljon sekä hyvää että huonoa.
en silti ole lähelläkään tasapainoa,
en muista enää,
miltä se edes tuntuu,
mitä se on.
olen aina kallellaan väärään suuntaan,
aina vääränlainen.
aina täytyisi olla parempi.