vaikea alku

tyhjä ruutu,
joka pakottaa laittamaan sanoja järjestykseen,
on aina kovin vaikea aloittaa.
on liikaa asioita sanottavana,
mutta ei sitä ensimmäistä sanaa.
ihan niin kuin psykiatrisella poliklinikalla
joka viikko käydessäni.
en koskaan osaa kertoa,
mitä todella tunnen,
mitä ajattelen.
mietin ikuisuuden,
mitä tänään sanoa
vai sanoako mitään.
yleensä en kerro totuutta.

ruoka hallitsee minua,
niin tänäänkin on tehnyt,
erityisen paljon.
mietin, voinko syödä tuota ja tuota,
söinhän jo liikaa.
mutta kaikki pysyy sisällä.
minä en lähde pahaan kierteeseen,
en halua taas uutta sairautta osaksi minua.
näin yritän vakuutella itselleni,
vaikka minä en valitse sairautta,
se valitsee minut.
vai valitseeko?

kommentit ovat erittäin tervetulleita,
ne kannustavat jatkamaan tätä blogia,
joka tuntuu nyt turvalliselta,
enemmän anonyymilta kuin eräs toinen paikka.