syvissä vesissä

selailin bussiaikatauluja;
menen peijakseen,
sanoin äidille.
iskä vie sut tietysti,
ahdistaako sua?,
äiti kysyi.

ja kyyneleet poskillani.
mentiin kaikki,
minä ja molemmat vanhempani.
ja he olivat niin huolissaan.

enkä minä mene sinne päivystykseen enää ikinä.
kuolen vaikka.
vihaan sitä paikkaa.
miksi sitä sanotaan terveydenhuolloksi?

olisiko minun täytynyt huutaa kuin hullu,
kertoa tappavani itseni,
jotta minut olisi otettu sairaalaan?
tai edes psykiatrin juttusille.
tai edes jonkun i h m i s e n.
se yleislääkäri ei ollut sellainen,
enemmänkin kuin kone.

tulin itkien sieltä lääkärin luota.
kävelin autolle.
iskä hermostui:
nyt perkele mennään takaisin.
ja me odotimme siellä kaksi tuntia lisää.
kaksi turhaa tuntia.

käteen jäi kaksi rauhoittavaa,
ei mitään muuta.
en yhtään mitään muuta apua saanut.
keräsin kaikki voimani sinne,
kaikki voimat,
pakattu laukku,
odottaminen.

kaikki se oli turhaa,
vaikka minä kerroin,
että minä en pärjää kotona.
minä en voi tehdä mitään,
haluan mennä pois.

hoitaja tulee kertomaan:
koska lääkärin mukaan ei tuntunut olevan itsetuhoisia ajatuksia,
ei ole syytä laittaa lähetettä psykiatrille.

kiitos,
hei.

todellakin k i i t o s.
kiitos siitä paskasta palvelusta,
siitä ei ollut ollenkaan pulaa!

jatkan siis lääkesekoilujani,
en jaksa välittää.

syvissä vesissä
niin luki myös tämänpäiväisessä kuvataideterapiassa maalatussa työssäni.
toi on taideteos,
se olisi hieno mustassa paidassa,
minulle sanottiin.
minä kiitin ju hymyilin.
(ja olen tyytymätön:
sehän jäi ihan kesken!)

ulkona ihmiset juhlivat,
laittavat rahaa ilmaan palamaan.
väistelin niitä kotiin tullessani.

minä vihaan pakkojuhlintaa,
minä tunnen itseni normaalia yksinäisemmäksi.
muut pitävät hauskaa,
minä en tahdo edes olla olemassa.

enkä minä saanut edes sitä apua.