päiviä on taas kulunut,
ajatuksia mennyt ja tullut.
päiviä ja iltoja,
jolloin olen miettinyt mielessäni,
kuinka pyytää isältä kyyti päivystykseen.
koska minä en jaksa,
minä en osaa elää täällä.
ensimmäistä kertaa kuvittelin asiaa tosissani.
minä sairaalassa,
psykiatrisella osastolla.
kuulunko minä sinne,
onko siellä parempi?
pian vaihtuu vuosi,
enää muutama päivä.
ja mihin taas on kadonnut koko vuosi,
ihmettelen itsekseni.
sairauteen,
yhä syvemmälle ja syvemmälle.
roikun toisina hetkinä jo reunalla,
siihen jään kiinni.
kumpikaan suunta ei tunnu oikealta,
mutta ei tämäkään tila.
mikään ei,
ei mikään ole oikea minulle.
oli joulukin.
toisiksi kamalin jouluni ikinä,
sanoisin.
jouluaattoiltana istuin sängylläni,
ympärilläni kasa paperia ja vaatteita,
s u k l a a r a s i o i t a,
astioita,
lakanat,
kaikki papereista paljastuneet lahjat.
samaan aikaan äiti puhuu olohuoneessa:
olettehan te nyt tyytyväisiä näihin?
ja minun tekisi mieli huutaa,
että en minä olisi tarvinnut mitään.
ei se ole tärkeää,
en tullut iloiseksi materiasta.
mikään ei piristänyt mieltäni.
olin valmis soittamaan päivystykseen,
mutta kokeilin ensin päästä unimaailmaan.
en minä voinut pilata lopullisesti muiden iltaa.
kourallinen lääkkeitä veden kera kurkusta alas.
ja sekavuus.
nukahdin lopulta,
heräsin seuraavana päivänä,
yhtä ahdistuneena kuin nukahtaessani.
kyyneleet poskilla,
hiukset sekaisin.
ja suuri tahto nukahtaa uudelleen,
ei laisinkaan halua nousta sängystä.
nouseminen tiesi syömistä,
liikaa ruokaa meni alas.
olen lihonut kiloja,
en uskalla varmistua siitä.
ahdistaa.
öisin lääkepöhnässä sitä vain syö,
mitä eteen osuu.
(ja kiroaa,
miksi ei osaa nukkua.
miten vaikeaa nukahtaminen voi pahimmillaan olla,
kuulostaa naurettavalta.)
viime yönä söin lähes kaikki pitämäni suklaat rasiasta,
mistä tuli vain helvetin paha olo.
kamala olo kaikinpuolin,
jokaisessa kehonosassa.
ja tämä tietää vain huonoa,
tästä kierre saa alkunsa.
en saa mielestäni sitä tosiasiaa,
että minun takia entinen poika sanoi hyvästit minulle.
silloin sinä kesäyönä.
minä ansaitsin sen,
ei kukaan jaksa näin vaikeaa ihmistä.
sanoit,
ettet sinä enää jaksaisi yhtä vaikeaa kevättä.
minä tein keväästäsi vaikean.
(tässä onkin ideaa,
ehkä painan paitaani varoitukseksi:
vaikea ihminen!)
jos vain olisin ollut hyvä,
tai edes vähän parempi.
silloin olisin kelvannut.
minä olisin kelvannut.
jos vain olisin ollut sellainen,
kuin halusit.
et koskaan kertonut,
mitä se on,
mikä oli kaikista ratkaisevin asia.
me ei puhuttu koskaan asioita selviksi,
ei kunnolla.
minulle toivotettiin hyvää elämää.
ja sinä käännyit pois,
menit kavereidesi luo.
kävelit vain luotani.
sitä ennen istuimme baarin pienessä pöydässä,
kaiken piti olla hyvin.
hymyillessäsi ja pitäessäsi minua kädestä,
ajattelitkin koko ajan,
kuinka kertoisit,
että häivy elämästäni!
mene helvettiin,
minä en jaksa,
niin sinä varmasti ajattelit.
ja miksi minä mietin näitä asioita vieläkin?
tästä on jo puoli vuotta aikaa.
kuusi kuukautta,
monta monta vuorokautta.
hirveän kauan siis.
sehän oli melkein kuin eilen.
palaan muistoihin,
jään niihin kiinni.
nyt kun sinulla on toinen,
se parempi.
tästä tuleekin mun lempikahvila,
sinä sanoit siinä suloisessa kahvilassa.
minä pelkäsin olla kanssasi,
minä pelkään olla ilman sinua.
minä olen romahtanut lisää,
ilman sinua.
ehkä sinua hävetti,
että tyttösi käy psykiatrisella päiväosastolla,
vaikka sitä ei kukaan ystävistäsi tiennyt.
pelkäsit,
että minun elämäni paljastuu.
älä tyhmä pää ajattele,
lopeta se.
tuhoa ajatukseni,
tee tietyt asiat tekemättömiksi,
tekemättömät tehdyiksi,
muistot elämättömiksi.
yksinkertaisesti:
pää vaihtoon!
uusi pää,
ja minä kiitän.
minä selvisin sittenkin näistä pyhistä.
enää tämä päivä,
ilta ja yö.
sitten saan nousta bussiin,
joka vie minut kaupungin toiselle laidalle.
sinne,
jossa lukee päiväosasto.
sitä ennen verikokeisiin,
täytyy yrittää muistaa.
kymmeneltä osastolla lääkäriaika,
vaihdetaan taas lääkkeitä.
yhdestä tuli päänsäryt,
toinen aiheuttaa huimausta ja käsien tärisemistä.
jos sulle ei ookaan tehty lääkkeitä.
muistan ikuisesti nuo äidin sanat,
jotka satuttavat niin paljon.
täytyisi osata unohtaa.
toisesta korvasta sisään,
toisesta ulos samantien.
mutta ei se mene niin,
mikään ei mene niin.
huomenna minä saan kertoa jollekin,
kuinka minä en ehkä pärjääkään.
en saa puhua omahoitajalleni,
hän on lomalla.
ja miten minä kaipaankaan hänen läsnäoloaan ja sanojaan,
kuuntelijaa.
huomenna annan itselleni luvan puhua,
niin paljon kun vain kykenen.
jokaisesta sanasta tulee vaikea ja mitätön.
keskiviikkona osasto menee taas kuudeksi päiväksi kiinni.
se on vielä pidempi aika kuin tämä joulu,
osastonhoitajan sanat kaikuvat korvissani.
ja minä pelkään.
minuun sattuu.
ulko-ovi sulkeutui,
minä jäin yksin.
uskollinen koiraystäväkin lähti muiden mukana.
huomiseen,
soitellaan!,
heidän perästään kuuluuu.
huomenna.
siihen mennessä minä olen vajonnut näiden seinien sisäpuolelle.
se on ikuisuus.
edes sänky ja pehmeä peitto eivät tuo turvaa.
yksinoleminen sattuu ja pelottaa niin paljon nyt.
hajoan.
kaikki on vähän kaatunut,
vinossa.
ajatuksia mennyt ja tullut.
päiviä ja iltoja,
jolloin olen miettinyt mielessäni,
kuinka pyytää isältä kyyti päivystykseen.
koska minä en jaksa,
minä en osaa elää täällä.
ensimmäistä kertaa kuvittelin asiaa tosissani.
minä sairaalassa,
psykiatrisella osastolla.
kuulunko minä sinne,
onko siellä parempi?
pian vaihtuu vuosi,
enää muutama päivä.
ja mihin taas on kadonnut koko vuosi,
ihmettelen itsekseni.
sairauteen,
yhä syvemmälle ja syvemmälle.
roikun toisina hetkinä jo reunalla,
siihen jään kiinni.
kumpikaan suunta ei tunnu oikealta,
mutta ei tämäkään tila.
mikään ei,
ei mikään ole oikea minulle.
oli joulukin.
toisiksi kamalin jouluni ikinä,
sanoisin.
jouluaattoiltana istuin sängylläni,
ympärilläni kasa paperia ja vaatteita,
s u k l a a r a s i o i t a,
astioita,
lakanat,
kaikki papereista paljastuneet lahjat.
samaan aikaan äiti puhuu olohuoneessa:
olettehan te nyt tyytyväisiä näihin?
ja minun tekisi mieli huutaa,
että en minä olisi tarvinnut mitään.
ei se ole tärkeää,
en tullut iloiseksi materiasta.
mikään ei piristänyt mieltäni.
olin valmis soittamaan päivystykseen,
mutta kokeilin ensin päästä unimaailmaan.
en minä voinut pilata lopullisesti muiden iltaa.
kourallinen lääkkeitä veden kera kurkusta alas.
ja sekavuus.
nukahdin lopulta,
heräsin seuraavana päivänä,
yhtä ahdistuneena kuin nukahtaessani.
kyyneleet poskilla,
hiukset sekaisin.
ja suuri tahto nukahtaa uudelleen,
ei laisinkaan halua nousta sängystä.
nouseminen tiesi syömistä,
liikaa ruokaa meni alas.
olen lihonut kiloja,
en uskalla varmistua siitä.
ahdistaa.
öisin lääkepöhnässä sitä vain syö,
mitä eteen osuu.
(ja kiroaa,
miksi ei osaa nukkua.
miten vaikeaa nukahtaminen voi pahimmillaan olla,
kuulostaa naurettavalta.)
viime yönä söin lähes kaikki pitämäni suklaat rasiasta,
mistä tuli vain helvetin paha olo.
kamala olo kaikinpuolin,
jokaisessa kehonosassa.
ja tämä tietää vain huonoa,
tästä kierre saa alkunsa.
en saa mielestäni sitä tosiasiaa,
että minun takia entinen poika sanoi hyvästit minulle.
silloin sinä kesäyönä.
minä ansaitsin sen,
ei kukaan jaksa näin vaikeaa ihmistä.
sanoit,
ettet sinä enää jaksaisi yhtä vaikeaa kevättä.
minä tein keväästäsi vaikean.
(tässä onkin ideaa,
ehkä painan paitaani varoitukseksi:
vaikea ihminen!)
jos vain olisin ollut hyvä,
tai edes vähän parempi.
silloin olisin kelvannut.
minä olisin kelvannut.
jos vain olisin ollut sellainen,
kuin halusit.
et koskaan kertonut,
mitä se on,
mikä oli kaikista ratkaisevin asia.
me ei puhuttu koskaan asioita selviksi,
ei kunnolla.
minulle toivotettiin hyvää elämää.
ja sinä käännyit pois,
menit kavereidesi luo.
kävelit vain luotani.
sitä ennen istuimme baarin pienessä pöydässä,
kaiken piti olla hyvin.
hymyillessäsi ja pitäessäsi minua kädestä,
ajattelitkin koko ajan,
kuinka kertoisit,
että häivy elämästäni!
mene helvettiin,
minä en jaksa,
niin sinä varmasti ajattelit.
ja miksi minä mietin näitä asioita vieläkin?
tästä on jo puoli vuotta aikaa.
kuusi kuukautta,
monta monta vuorokautta.
hirveän kauan siis.
sehän oli melkein kuin eilen.
palaan muistoihin,
jään niihin kiinni.
nyt kun sinulla on toinen,
se parempi.
tästä tuleekin mun lempikahvila,
sinä sanoit siinä suloisessa kahvilassa.
minä pelkäsin olla kanssasi,
minä pelkään olla ilman sinua.
minä olen romahtanut lisää,
ilman sinua.
ehkä sinua hävetti,
että tyttösi käy psykiatrisella päiväosastolla,
vaikka sitä ei kukaan ystävistäsi tiennyt.
pelkäsit,
että minun elämäni paljastuu.
älä tyhmä pää ajattele,
lopeta se.
tuhoa ajatukseni,
tee tietyt asiat tekemättömiksi,
tekemättömät tehdyiksi,
muistot elämättömiksi.
yksinkertaisesti:
pää vaihtoon!
uusi pää,
ja minä kiitän.
minä selvisin sittenkin näistä pyhistä.
enää tämä päivä,
ilta ja yö.
sitten saan nousta bussiin,
joka vie minut kaupungin toiselle laidalle.
sinne,
jossa lukee päiväosasto.
sitä ennen verikokeisiin,
täytyy yrittää muistaa.
kymmeneltä osastolla lääkäriaika,
vaihdetaan taas lääkkeitä.
yhdestä tuli päänsäryt,
toinen aiheuttaa huimausta ja käsien tärisemistä.
jos sulle ei ookaan tehty lääkkeitä.
muistan ikuisesti nuo äidin sanat,
jotka satuttavat niin paljon.
täytyisi osata unohtaa.
toisesta korvasta sisään,
toisesta ulos samantien.
mutta ei se mene niin,
mikään ei mene niin.
huomenna minä saan kertoa jollekin,
kuinka minä en ehkä pärjääkään.
en saa puhua omahoitajalleni,
hän on lomalla.
ja miten minä kaipaankaan hänen läsnäoloaan ja sanojaan,
kuuntelijaa.
huomenna annan itselleni luvan puhua,
niin paljon kun vain kykenen.
jokaisesta sanasta tulee vaikea ja mitätön.
keskiviikkona osasto menee taas kuudeksi päiväksi kiinni.
se on vielä pidempi aika kuin tämä joulu,
osastonhoitajan sanat kaikuvat korvissani.
ja minä pelkään.
minuun sattuu.
ulko-ovi sulkeutui,
minä jäin yksin.
uskollinen koiraystäväkin lähti muiden mukana.
huomiseen,
soitellaan!,
heidän perästään kuuluuu.
huomenna.
siihen mennessä minä olen vajonnut näiden seinien sisäpuolelle.
se on ikuisuus.
edes sänky ja pehmeä peitto eivät tuo turvaa.
yksinoleminen sattuu ja pelottaa niin paljon nyt.
hajoan.
kaikki on vähän kaatunut,
vinossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti