se ei mee enää niin

viikko on kulunut edellisestä postauksestani;
mitä olen tehnyt viikon aikana?
tai mitä en ole tehnyt?
en mitään mainittavaa.

paitsi:





(tärähtäneitä,
ihan kuin minä)

oi rakkaus nuo tytöt.
laulut.
ja ne lauloivat joutsenet ja joku raja,
melkein itkin.

hypittiin ja huudettiin.
minä ahdistuinkin siitä humalaisesta ja tunkeilevasta yleisöstä.
sain juomia päälleni,
tallottuja varpaita,
tönimistä ja ilkeitä katseita.
kaikkea sitä.

voit sanoa mitä haluat
se ei tunnu se ei kosketa
mene vaan mene vaan

tivolitkaan ei saa mua nauramaan
eikä sirkus eikä sata hattaraa
mene vaan mene vaan
en kävele vastaan

(pmmp: joutsenet)

tänään oli vapaapäivä.
päivä,
jota pelkäsin.
ja pelkään.

en osaa unohtaa.
saisipa sen menneen takaisin.
tekisin paljon toisin.
olisin parempi.
niin paljon parempi.

kaikki päivät kietoutuvat toisiinsa.
osastolla päivät toistavat samaa turvallista kaavaansa,
kotona mikään ei ole hyvin.
täällä mistään ei voi olla varma,
täällä ei voi tuntea turvallisuuden tuntua.
täällä on epätietoisuus.
täällä täytyisi olla normaali.

eilen minä istuin huoneessa,
jonka ikkunaa valaisi kynttelikkö.
edellisellä viikolla sitä ei vielä ollut.
hiljaisuuden tullen minä tuijotin ulos,
ihmiset taas menivät ja tulivat.
kaikki omia polkujaan.
minun aikani oli pysähtynyt,
kuin seinään.
oli aika ajatella,
saada sanoja ulos tästä isosta tunnemöykystä.
tunsin itseni niin mitättömäksi,
tunsin olevani vaivaksi.
liikaa.
samalla sain tiedon tammikuusta:
lääkärikin oli pitänyt meidän ajatusta hyvänä.
minä saan käydä sen kuukauden ajan vielä osastolla.
aina joinakin päivinä viikossa.
yhtenä,
kahtena kenties.
sitten siitä täytyy päästä irti,
silloin saan sen luvan taas pudota?

et sä oo yhtään epänormaali,
oot ihan normaali,
minulle sanottiin.
ja me hymyilimme.

minä mietin,
missä asti jo kävin.
eikä tästä ole pitkä aikakaan.
välillä unohdan,
että saa voida hyvinkin.
jos tuntuu siltä.
ja sitten on se toinen.
en tiedä,
missä enää olen.

olen ihan järjettömän hukassa.
hapuilen saamatta kunnollista otetta.
en edes tiedä,
mihin tarttua.

joskus vain täytyy,

vaikka ei itse uskoisikaan.

kun kaikki tuntuu lta,

niin kuin nyt.

mustaa ja harmaata,

niillä on peitetty kaikki muut värit.

kadoksiin.