minulle jää ylleni satanut puiden pöly

olen uskomattoman väsynyt joka hetki.
en ole tyytyväinen teksteihini ollenkaan,
joten on vaikea aloittaakaan edes omaa päiväkirjaani.
ja toisaalta vajoaminen sänkyyn houkuttaa kaikista eniten.
tai lähinnä eristäytyminen muista perheenjäsenistä,
mutta myös osastolla vetäydyn mielelläni toisinaan.
tuntuu,
että on uusi romahdus meneillään.

koko elämä stressaa,
kun minulta odotetaan aivan liikoja.
asioita,
joihin en todellakaan ole tällä hetkellä kykeneväinen.
enhän jaksaisi edes nousta sängystä!

äidin mielestä minun täytyisi vain ryhdistäytyä;
aloittaa ensi viikolla työt ja koulu.
se olisi muka parasta terapiaa.

se tappaisi minut.
tuo on ihan melkein pahinta kuulla sen jälkeen,
kun huokailen helpottuneena,
että aikani päiväosastolla jatkuu.
ja minulle ollaan siitä suorastaan vihaisia ja todella pettyneitä.
minä menin paniikkiin,
kiitos äiti.
tärisyttää taas,
kun ajattelenkin maanantai-iltapäivää.
hetkeä,
jolloin tulen kotiin väsyneenä.
olisi tehnyt mieli tehdä itselle jotain,
enemmän kuin yleensä..
en minä ole valinnut tätä sairautta.
ei ole minun syy,
että se on valinnut minut.

lääkärillä sydän alkoi lyödä,
kun minulle esitetään kysymyksiä:
"kuinka pitkä olet?
entä paino?
paljonko se on laskenut?"
ja tänä aamuna äiti sanoi:
"sun kasvot on kaventunu,
älä liikaa laihduta"
ja minä katsoin pitkästä aikaa peilistä,
koska en uskonut.
(äiti valehteli)

toivottavasti tästä ei keskustella perjantaina tapaamisella,
jossa lisäkseni on äiti, omahoitajani ja lääkäri.
(isälle taas työt ovat tärkeämpiä.)
ei minulla edes ole nälkä,
mutta syön kiltisti osastolla lämpimän ruoan.
paitsi tänään,
kun siellä oli siskonmakkarakeittoa,
ja minä en ole vuosiin saanut alas niitä makkaroita.
kysyin kasvisruokaa,
mutta keittäjä ei ymmärtänyt edes kysymystäni.
annoin olla,
pitäkööt keittonsa.

en minä sitä tarvitse.
söin siis jälkiruoan ja leipää.
iltapäivällä osastolla oli vielä kinuskikakkua.
en voinut kävellä sen ohi,
otin ihan pienen palasen.
ja äkkiä lusikoin sen alas,
ettei kukaan ehdi kysellä mitään.
kakun loppu laitetaan eteeni:
ota, ota, ota.
en ota,

laitoin vadin eteenpäin.
ja hetken kuluttua se oli taas edessäni.
en ottanut.
se vähänkin oli liikaa.

on siis ollut erityisen terveelliset eväät minulla tänään,

huokaus.

olisi voinut ne kalorit syödä vähän viisaamminkin.

en minä osaa tästä keskustella,
en edes halua.
osaan vain hävetä itseäni.

en osaa seistä muiden kanssa hississä,
jossa on peili.
ruma, ruma, ruma.

hyppäänpä nyt kukkaruukkuun.

on vaikea myöntää itselle,
että ajattelen vieläkin poikaa ihan joka päivä.
siitähän on monta kuukautta jo.
tajuan nyt vasta,
miten kiintynyt olin.
en osaa unohtaa,
kaikki on niin elävästi vielä mielessäni.
mä en ikinä riitä

sen sijaan yksi toinen poika,
jonka kanssa minä suutelin humalassa puistossa..
vaihdettiin numeroita,
pojalla oli aikainen aamu.
ja minulle on soiteltu kymmeniä kertoja siitä lähtien.
soittoja tulee yhä,
vaikka nähtiin kauan sitten.
ehkä kaksi kuukautta..
en ymmärrä,
mitä se edes näki minussa.
tai mitä kukaan ylipäätään näkee.
en aio vastata puheluihin,
vaikka kai pojan sinnikkyys jotain osoittaa.
annan silti olla,
poika löytää jonkun minua paremman.
sekin poika.
kaikki löytää.

ei minua oikeasti tarvita.

olen miettinyt koko päivän viisi pahinta pelkoani.
ahdistaa elämäkertalomake mielettömästi.
sain sen toista kertaa,
ja nyt se on täytettävä.
luin sen taas läpi,
en tahtoisi vastata mihinkään.
ja päätin aloittaa jostain.
tänään siihen on ilmestyttävä edes tuohon yhteen vastauksia.
enkä minä tiedä.
ykkösenä lienee yksinjääminen,
mutta sitäkään en osaa puida mitenkään.
tämä on ihan hölmöä.
tyhmät pelot.
minä vain pelkään,
mutta sitä on vaikea käsitellä edes itseni kanssa.
nytkin on vain pelokas olo.
toinen on tulevaisuus.
vielä kolme.

huoh.
syökää edes pääni,

olisin tyytyväinen.