kierreltiin ystävän kanssa pitkin merenrantaa kauan.
alkoi hämärtyä,
huomaamattamme oli jo pimeää.
minä niin kaipasin sitä menetettyä poikaa vierelleni,
vaikka oli suhteellisen mukavaa ystävänkin kanssa.
yhteenkietoutuneet sormet,
lämmin syli,
halauksia.
minuun sattuu,
kun tiedän,
että kaikki oli tässä.
kuka pitää huoltaa
en tiedä kenen vastuulla
on kaikki nämä päivät
kaikki nämä päivät ja yöt
mietin,
miksi minä en osaa irrottaa,
kun mietin huonoja puolia siinä suhteessa.
minä olin yksin syypää.
se satuttaa;
en kelpaa kenellekään.
kaikki muut ovat onnellisia,
paitsi minä.
minä en ansaitse onnea,
minä en ansaitse mitään hyvää tästä maailmasta.
tiedostan toki,
että kaikki eivät ole onnellisia,
mutta minusta tuntuu siltä.
ja tästä tunteesta ei pääse eroo.
näitä ajattelin yhtenä iltana,
kun veri valui pitkin paksuja jalkojani.
nyt minä itken,
kai.
kyyneliä valuu pitkin poskiani.
en muista,
koska olisin pystynyt viimeksi edes näihin muutamiin kyyneliin.
tahtoisin saada kaikki ulos ja osata itkeä,
kuten normaalit ihmiset silloin,
kun itkettää.
olen syönyt tänään kaksi leipää.
ja kolme suklaapalaa,
ne oli liikaa.
en jaksa välittää,
paitsi jos tulee ylilyöntejä.
vaaka näytti reilusti vähemmän,
kuin odotin!
minusta tulee pieni.
ja sitten katoan.
katoan.
minua ei enää tarvita;
voin kadota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti