ja sydämeni oli missä lie

en uskaltanut astua vaa'alle,
en tosiaan uskaltanut.
pelkäsin numeroiden nousseen,
ja samalla toivoin niiden laskevan.
pelkäsin liikaa.
vihaan peilikuvaani.
paksuja jalkojani,
näitä pulleita poskiani,
tätä kaikkea.
vihaan,
vihaan,
vihaan.

jos olisin sievempi

olin viikonlopun vanhemmillani,
turvassa kaikelta pahalta,
turvassa yksinäisyydeltä.
lähdettiin autolla ajelemaan,
kohti asuntovaunuamme,
leirintäalueelle.
siellä olin hetkessä kiinni,
en ajatellut tulevaa,
en mennyttä,
olin vain juuri siinä hetkessä kiinni.

kun palasin sieltä,
täällä tämä yksinäisyys odotti.
nyt en taas tiedä,
mitä tehdä,
miten olla.
päätin mennä kertomaan asioistani ohjaajalle,
mutta ovella huomaan lapun:
palaan pian.
odotan hetken,
kunnes kyyneleet valuivat pitkin poskipäitäni.
käännyn takaisin,
hissillä ylös toiseen kerrokseen.
ja askeleita eteenpäin,
kunnes laitan oveni kiinni ja vajoan peiton alle.
(en osaa kutsua tätä paikkaa kodikseni vieläkään,
yli puolen vuoden jälkeen!)

mietin,
uskaltaudunko enää ohjaajan luo.
en taida.
yritän selviytyä ilman lääkkeitä,
ilman mahdollista keskusteluapua.
jätän kaiken purkamatta,
jätän kaiken sisälleni.