vihdoin pääsen koneelle
ja on aika vähän purkaa viimeaikaisia tapahtumia.
tai tapahtumattomuuttakin.

menin tosiaan viikko sitten tiistaina osastolle.
ja heti samana iltana olin valmis luovuttamaan
ja lähtemään kotiin.
itkin ensimmäistä kertaa tänä vuonna.
itkin hirveän paljon.
eikä siitä tullut loppua.
tyynyliina kostea,
minä jo tahdoin sen loppuvan.

seuraavana iltana ajatukset samat,
mutta ei itkua.
tahdoin vaan satuttaa,
mennä pois.

tuntuu hirveältä,
etten ole jaksanut kirjoittaa päivistäni.
nyt ne vain sotkeutuu toisiinsa.

revin päiväkirjan sivuja kirjeiksi.

psykiatrien ja psykologin tapaamisia,
koko ajan tylyjä hoitajia ympärillä.
siis mielettömän tylyjä,
kaipasin maailman eniten sympatiaa.
ja vastassa oli ihmisiä,
joita suorastaan vihasin.
ja inhoan yhä.

olen ollut yölomalla kotona,
oli ihana päästä hetkeksi kotiin sieltä sairaalaympäristöstä.
ja ihan hirveää mennä sinne takaisin.
tunnit käy nyt vähiin.
sitten sairaalan ovi taas sulkeutuu
ja minä olen siellä sisällä.
pois pääsee vain kerralla tunniksi kävelylle ulos tai kanttiiniin,
kahdesti päivässä.

ruoka oli ihan täysi järkytys alkuun.
se ahdisti ja halusin unohtaa koko ruoan.
tai lähinnä sen,
että siellä syödään koko ajan!
yhtä syömistä.
ja olen lihonut.

joudun hoitajan valvovan silmän alla nielaista ne lääkkeet.
minä en haluaisi syödä tuota mirtatsapiinia,
se lisää ruokahalua minulla niin paljon.
en halua sitä.
lisäksi mielialalääke vaihdettiin efexoriin,
joka teki vain pahaa syksyllä minulle.
nyt katsotaan uudelleen pienellä annoksella.

toivon,
että saisin uloskirjautua mahdollisimman pian osastolta.
inhoan sitä paikkaa,
inhoan kaikkea siellä.
liian vähän virikkeitä,
liikaa tyhjää aikaa.

nyt olen ihan lukossa.
sanat loppuu.